Aina silloin tällöin liikun pienten 2-vuotiaiden lastenlasteni kanssa julkisilla paikoilla, kuten kaupoissa, uimahalleissa ja puistoissa. Koska ihmissuhteet ja ihmisten hyvinvointi kiinnostavat minua, kiinnitän automaattisesti huomiota siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Huomaan, miten avoimesti ja aidosti lapset toimivat. He katsovat ihmisiä, hymyilevät (välillä itkevätkin) ja juttelevat niitä näitä. Samalla, kun he turvautuvat omaan vanhempaansa tai isovanhempaansa, he ovat auki ympäristölle ja toisille lapsille. Usein he tietämättään kannattelevat sosiaalista tilannetta aitoudellaan ja kiinnostuksellaan. Mutta mitä tekevät aikuiset? Tänään tulin eräästä ovesta sisään yhtä aikaa, kun vastakkaiselta puolelta tuli ulos lastaan ja tavaroitaan kantava äiti. Välittömästi, kun näin äidin pyörähdin takaisin ja sanoin: "Anteeksi, en huomannut teitä", ja riensin pitämään hänelle ovea auki. Mitä sain vastukseksi? "Olisin mä sen itsekin puskenut auki". Siihen sitten jäin seisomaan ovenripa kädessäni.

On merkillepantavaa, että lapsilla näyttää olevan enemmän sosiaalisia taitoja kuin aikuisilla. Mutta mitä me heille opetamme? Tule sellaiseksi kuin minä. Ei täällä muita huomioida eikä muille puhuta. Ei hymyillä eikä avata ovia. Me pärjätään yksin. Ja perille näyttää oppi ikävä kyllä menneen jo muutaman sukupolven ajan. Niin surullista. Mihin on kadonnut luontainen tapa jutella lapselle muista lapsista tyyliin "vauvakin on tullut uimaan"? Se olisi sosiaalinen ovenavaus toisten huomioimiseen lasten maailmassa. Täällä on muitakin ihmisiä. Lapset kyllä yrittävät opettaa vanhempiaan : " Äiti, tuolla tädillä on ihan pieni vauva". Mutta aikuiset ovat jo oppineet vaikenemaan. Vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy, mutta kyseiset huomiot ovat liian yleisiä.

En jaksa millään vajota ajatukseen, että tällaisia me suomalaiset vain ollaan. Tänne Suomen kokoiselle maapalaselleko on heitetty 5 miljoonaa ihmistä, jotka on tuomittu tujottamaan kohti maata, pärjäämään yksin ja väistelemään vastaantulijan katsetta? Vai koskeeko tämä vain meitä pääkaupunkiseudun asukkaita? Mitä enemmän me hoemme tätä mantraa, sitä ankeammaksi sosiaaliset tilanteet käyvät. Uskon, että voimme valita toisin. Uhmata umpimielistä geeniämme. Kurottautua ensin vaikka haparoiden toista kohti. Irrottautua yksinpärjäämisen jalkapuusta. Oppia sanomaan kiitos ja ole hyvä. Se tekisi meille varmasti niin hyvää. Olisi varsin terapeuttista vaihtaa muutama sana uimahallin saunan lauteilla. Luoda sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta, "me-kokemusta". Joukkuehenkeä sillä hetkellä paikalla olevien kanssa. Vaikka vain hymyillä. Jospa hoksaisimme, että voimme olla terapiaa toinen toisillemme.  Joskus on tarvetta olla omissa ajatuksissaan, mutta ei näin massiivisesti. 

Meillä on ihailtu yksinpärjäämisen kulttuuria. Se on osasyynä henkiseen pahoinvointiimme. Suhteet, lupa tarvita ja auttaa toisia ovat nimittäin keskeisiä asioita ihmisyydessä. Me-henkeä voi kokea ja opetella niin kaupan kassajonossa kuin ruuhkabussissakin. Tässä olisi hyvä kohta tulla lasten kaltaisiksi. Huonolta näyttää, jos lapset tulevat meidän kaltaisiksi. 

Täydellisyyden tavoittelu kuuluu ahdistusta ylläpitäviin elämänasenteisiin. Täydellisyyden tavoittelija luo täydellisiä mielikuvia siitä, miten elämän pitäisi mennä, millainen hänen pitäisi eri tilanteissa olla ja kuinka selviytyä. Tämä muodostaa oravanpyörän, jossa jokainen päivä on suoritus. Rima on aina olemassa, mutta sitä on lähes mahdotonta ylittää niin, että voisi illalla olla päiväänsä  ja itseensä tyytyväinen. Siksi huomenna on yritettävä entistä kiivaammin. Itsensä syyttäminen, rankaiseminen ja tuomitseminen pitävät perfektionistin mieltä tässä itseään toistavassa ahdistavassa kehässä.

Täydellisyyden tavoittelija etsii lopulta hyväksyntää itseltään ja muilta. Hän pelkää virheitä ja epäonnistumisia. Kierre voi syntyä monista eri asioista, kuten siitä ettei ole lapsena saanut kokea ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää tai on kasvanut epätasapainoisissa suhteissa kuten alkoholistin lapsena. Joskus täydellisyyden tavoittelu syntyy lapselle, joka on aina pärjännyt hyvin koulussa, ollut kiltti ja onnistuva. Opettaja tai vanhemmat ovat antaneet hyvää palautetta ja kehuja onnistumisista. Kehuista on tullut ansa, virheistä pelottavia ja hän on alkanut täyttää toisten odotuksia. Pienetkin virheet ovat saaneet suhteettomia mittakaavoja. Hänelle ei ole muodostunut välineitä selvitä todellisista pettymyksistä ja pitää niitä elämään kuuluvina.

Häpeä kuuluu usein perfektionistin elämään. Toisille ihmisille on näytettävä vain onnistunut ja menestyvä puoli itsestä. Töissä esimiehen tai asiakkaan negatiivinen palaute romahduttaa hänet ja johtaa valtavaan itsesyytökseen. Toisilla täydellisyyden tavoittelu liittyy ulkonäköön, joillakin taas opiskeluun ja työhön tai taloudelliseen menestykseen. Osa kiillottaa, siivoaa ja sisustaa kotiaan täydelliseksi. Jonkun muun ulkosivun kiillotukseen liittyvät läheiset ihmissuhteet, täydelliseltä näyttävä parisuhde ja menestyvät lapset. Pahimmillaan perfektionisti yrittää epätoivoisesti pitää täydellisyyden myyttiä yllä kaikilla elämän osa-alueilla. Sanomattakin on selvää, että täydellisyyden tavoittelu uuvuttaa ja vie elämänilon. Lopulta se johtaa myös yksinäisyyteen, koska perfektionisti liittyy toisiin ihmisiin vain pinnallisesti. Hän ajautuu siihen mitä pelkää, eli liian vahvaan erillisyyteen toisista. Hän ei ole yhteydessä muihin koko minuutensa kautta. Hän on itse hylännyt oman haavoittuvan, epätäydellisen ja inhimillisen puolensa. Yhteys omaan ja toisten sisäiseen ytimeen on poikki.

Jostain syystä tämä aika myös synnyttää täydellisyyden tavoittelua, vertailua ja kiusausta kiillottaa pintaa. Ihminen luo itsestään portfolio-ohjuksen, jossa hän esittelee vain tiukan seulan läpi tulleita asioita omasta elämästään ja itsestään. Globaali maailma tarjoaa runsaasti mielikuvia menestyvästä elämästä. Ketä nyt kiinnostaisi keskinkertaisuus!? Parhaansa tekeminenkään ei oikein riitä. Tavallisuus kuulostaa harmaalta ja tylsältä elämältä. Olemme itse rakentaneet malleja, joiden kiivaassa toteuttamisessa happi uhkaa loppua. Vierellä vaanii masennus ja pelko väsähtämisestä.

Elämä ei kuitenkaan ole kaikilta osin hallittavissa eikä alistu määräiltäväksemme. Meille tekee hyvää nöyrtyä tämän majesteetin edessä. Se tekee omat mutkansa meiltä kysymättä. Mieli, joka oppii joustamaan päivittäisissä muuttuvissa tilanteissa ja ymmärtää, että kaikki ei riipu hänestä itsestään, alkaa voida paremmin. Tavallisesta arjesta tulee merkityksellistä, jopa pyhää, kun oppii itse arvostamaan sitä. 

On parempi etsiä elämän merkityksellisyyttä ja tarkoitusta kuin täydellisyyttä. 

Elämän merkityksellisyyteen sisältyy aina rakkaus ja sitä kautta muut ihmiset, suhteet ja yhteys. Voimme tarjota toisillemme turvaa, luomalla aidon ja hyväksyvän yhteyden. Sen sisällä perfektionistikin voi pikkuhiljaa uskaltaa näyttää minuutensa kaikkia puolia. Jotta täydellisyyden tavoittelija pääsee ulos ahdistavalta kehältään, hänen tarvitsee tehdä rauha myös itsensä kanssa. Ilman sitä kenenkään osoittama rakkaus ei pääse sisään. Hän itse tuomaroi rakkauden itsensä ulkopuolelle. Itsensä piiskaamisen voi kuitenkin lopettaa harjottamalla armoa ja itsemyötätuntoa. Omasta hyvinvoinnista täytyy tulla tärkeämpää kuin siitä, miltä kaikki ulospäin näyttää. Jos osaisin, kirjoittaisin oodin tavallisuudelle. Arjen elämälle, josta voi kiitollisena nauttia ja iloita keskeneräisenä toisten keskeneräisten kanssa. Se johtaa vapauteen ja luovuuteen, jossa uskaltaa yrittää ja epäonnistua. 

Täydellisyyskin on olemassa. Mutta sitä ei voi koskaan itse ponnistelemalla saavuttaa. Se on lahja. 

Täydellisyyttä on olla vajavaisena ihmisenä täydellisesti hyväksytty, armahdettu ja rakastettu. 

Täydellisyys tuli ja tulee siis täydellisen Rakkauden myötä. "Kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi" Kol 3:14. Rakkaus kohtelee keskeneräisyyttä ja haavoittuvaisuutta kunnioittaen. Se lahjoittaa ilmaiseksi sen, mihin täydellisyyden tavoittelija ponnisteluillaan pyrkii eli hyväksynnän.  Luvan olla se joka on, jotta voi tulla siksi joksi voi tulla. 

Suomi 100 -vuotta juhlavuoden teema on "Yhdessä". Hieno, mutta myös erittäin tarpeellinen ja terveellinen teema.  Suhteiden ja yhteyden vaikutus ihmisen henkiseen hyvinvointiin on kiistämätön. Yksinäisyyden väitetään olevan myös fyysiselle terveydelle jopa tupakointia vaarallisempaa. Ilmeisesti juhlavuoden teeman on tarkoitus liikuttaa meitä enemmän yhteyden suuntaan ja toisiamme kohti. 

Yksilöllisyyden vahva korostaminen näyttäisi johtaneen meitä suomalaisia liian vahvaan erillisyyteen ja yksinäisyyteen. Itsensä jatkuva kehittäminen ja oman erityisyyden painottaminen uhkaavat jättää ihmissuhteet jalkoihinsa. Ihmissuhteiden hoitamiselle ei liikene aikaa. Ehkäpä niitä ei ole myöskään ymmärretty riittävästi arvostaa. Monilla suhteet ovat haavoittuneet jo lapsuuskodissa, ja niiden muodostaminen voi jatkossakin olla vaikeaa.

.Jos oman erityisyyden löytyminen merkitsee jatkuvaa unelmajahtia, ja itsensä toteuttamisesta tulee pakkomielle, olemme vaarassa. Takana on ihmisen pinttynyt uskomus, että elämän onni ja tyytyväisyys tulevat omasta menestymisestä tai saavutuksista. Merkityksellisellä työllä ja saavutuksilla on toki osansa meidän onnessamme, mutta suurempi onni, tyytyväisyys ja terveys näyttäisivät piilevän ihmissuhteissa. Amerikkalainen psykiatri Robert Waldinger johtaa 75-vuotta kestänyttä arvostettua pitkittäistutkimusta, jonka päätavoitteena on ollut selvittää, mikä seikat vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen ja terveyteen eniten. 

https://www.ted.com/talks/robert_waldinger_what_makes_a_good_life_lessons_from_the_longest_study_on_happiness  Tutkimuksen kiistämättömät tulokset osoittavat, että hyvät ihmissuhteet tekevät meidät onnellisemmiksi ja terveemmiksi. Ystävät, perhe ja yhteisöt olivat todella tärkeässä asemassa kun tarkasteltiin elinikää, terveyttä ja tyytyväisyyttä. Läheisten ihmissuhteiden huomattiin suojaavan aivoja, jopa muistia. Kyse ei ollut ihmissuhteiden määrästä vaan niiden laadusta. Laatu ei kuitenkaan merkinnyt täydellisyyttä, vaan tavallisia arkisia suhteita, joissa läheisen ihmisen tukeen voi luottaa.

Jokainen meistä tietää, kuinka tärkeää on saada jakaa asioita toisen kanssa. Juttelutuokiossa taakka puolittuu ja ilo tuplaantuu. Käytämme sanaa "vuorovaikutus". Ja todellakin! Se on vaikuttavaa! Siihen myös terapia pohjautuu: suhteeseen ja sisäisten asioiden ja prosessien yhteiseen tarkasteluun. Ihmisen tärkeä sisäisen hyvinvoinnin elementti onkin saada "ventiloida" sitä, mikä mielessä liikkuu. Puhumme sisäisistä paineista, joita haastavat elämäntilanteet synnyttävät. Nämä paineet kasvavat ja kiertävät kehää mielissämme ellemme saa niitä jaettua kenenkään kanssa. Hyvässä keskustelussa saamme uusia oivalluksia ja näkökulmia, jotka tuulettavat ja muuttavat ahdistavia ajatuksia. Toisen tarjoama empatia ja rakkaus synnyttävät toivoa selviytymisestä. Läheisen ihmisen tuki, välittäminen ja kuuntelu pienentävät haastavien asioiden synnyttämää stressiä. 

Stressi on terveyteemme negatiivisesti vaikuttava asia. Hyvä nyrkkisääntö on, että se, mitä meillä on mielessämme, virtaa myös kehoomme. Stressitila kytkee päälle sympaattisen hermoston ja kuljettaa kehoomme stressihormoneja. Hyvä, välittävä ihmissuhde synnyttää rentoutumisreaktion, joka puolestaan vaikuttaa suoranaisesti stressin pienenemiseen. Myös hoivaava kosketus on mannaa hyvinvoinnillemme. Sillä on ihon kautta oma reittinsä aivoihimme ja sen tunnejärjestelmään. Oksitosiinia, hyvän olon hormonia, alkaa kosketuksessa virrata niin koskettajan kuin kosketettavankin elimistöön. Se rauhoittaa stressiä ja elimistön hälytysjärjestelmää, vaikuttaen näin suoranaisesti terveyteemme.