Lepääminen on lempeä sana. Siitä tulee mieleen muhkea sänky pehmeine petivaatteineen tai kotisohva ja viltti, johon kietoutua himmeässä valossa. Monille meistä lepo yhdistyy mielikuvaan lomasta, mökistä tai köllöttelystä lämpimillä hiekkarannoilla. Sanana lepääminen nostaa mieleen  myös muita sanoja kuten rentous, hyvä olo, levollisuus ja rauha.

Puhekielestä löytyy sanonta ”levosta käsin”, joka viittaa siihen, että mihin ikinä ryhdymmekään, sen olisi hyvä alkaa ja jatkua niin, että perusasetuksena olisi levon olotila. Lepo tekemisessä kytkee meidät luovuuteen, intoon, iloon ja motivaatioon. Lepo avaa asioita, antaa tilaa hengittää ja paljastaa edessämme olevat mahdollisuudet. Levottomuus ja stressi sen sijaan sulkevat mielen. Ne tukahduttavat luovuuden, vievät ajan mittaan motivaation ja sumentavat silmämme mahdollisuuksilta. Mieli menee tukkoon ja siirrymme suorittamis- ja selviytymismoodiin. Ohimenevänä elämäntilanteena näistä ei ole haittaa. 

Kaikilla meillä on varmasti kokemuksia siitä, että lepo ei löydä luoksemme. Ulkoiset puitteet lepäämiseen voivat olla optimaaliset, mutta lepo antaa odottaa itseään.  Päivän, kaksi, viikkoja, joskus jopa kuukausia. Olo on stressaantunut ja levoton, keho jännittyy eikä off-nappulaa löydy. Ei kunnolla edes nukkuessa. Keho ja mieli ovat ylikierroksilla. Moottori savuttaa. On aika puhaltaa peli poikki ajoissa ettei pala loppuun.

Stressitila syntyy, paitsi liiasta kiireestä ja paljosta työstä, niin aivan erityisesti mieleemme syntyvistä paineista ja kuormista.  Mieltä kuormittavat asiat siirtyvät kehoon, ja siksi stressi ei ole koskaan vain korvien välissä, vaan myös kehossamme. Adrenaliini-  ja kortisolitasot elimistössämme nousevat, hartiat jännittyvät, vatsa reistailee tai päätä särkee. Sympaattinen hermosto aktivoituu ja vie koko kehon pois tasapainotilasta. Väsyttää, mutta lepo on karannut omille teilleen lupaa kysymättä. Uni muuttuu pinnalliseksi, eikä olo ole aamulla virkeä. Mikäli stressitilaa ei saa purettua, se altistaa erilaisille sairauksille.

Levon täytyy tapahtua ensin mielessä. Sen jälkeen kehokin voi levätä. Päivittäisen stressitilan saa purettua liikunnalla tai muilla harrastuksilla sekä vähentämällä työnmäärää, mutta mielen sopukoihin pinttynyt stressi vaatii asioiden käsittelyä ja uusia tapoja suhtautua elämään ja asioihin.

Ei siis ole yhdentekevää, mitä mielessä pyörittelemme ja minkälaista kehää ajatuksemme kiertävät. Mielemme lepoa varastavat tehokkaasti murehtiminen, ylihuolehtiminen ja täydellisyyden tavoittelu. Samoin se, ettemme pysty hyväksymään sen hetkistä elämäntilannetta, vaan mietimme kaiken aikaa sitä, miten asioiden mielestämme pitäísi olla. Suurempi tai siistimpi koti, menestyvämmät lapset, kiinteämpi vartalo tai paksumpi pankkitili.  Toisten miellyttäminen ja ulkoapäin ohjautuminen ovat myös tehokkaita levon nakertajia. Jos lista on vielä liian lyhyt, voi siihen lisätä vertailun, kateuden ja jatkuvan negatiivisuuden. Lepo on taatusti tipotiessään.

Tämän listan yhteydessä on hyvä huomata, että nämä stressiä ylläpitävät mielen myrkyt voivat hallita olotilaamme, vaikka arki olisi suhteellisen hyvää. Niihin ei siis tarvita käsillä olevaa suurta kriisiä. On myös tärkeää oivaltaa, etteivät listassa olevat asiat hyödytä mitään, mutta haittaavat sitäkin enemmän. Emme hyödy niistä myöskään elämän kriisiytyessä. Päinvastoin. Niistä kannattaa päästää irti. Kyky saavuttaa lepo omassa mielessään on opittavissa. Kun mieli kiinnittyy vahvasti ja hyväksyvästi läsnä olevaan hetkeen ja elämäntilanteeseen alamme löytää lepoa. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Ehkä ainakin osan asioista voi ratkaista murehtimisen sijaan. Kiitollisuuspäiväkirja auttaa näkemään, mikä juuri nyt on hyvin. Irti päästäminen avaa luovuuden ja tämänhetkiset mahdollisuudet. Itseensä tipahtaminen motivoi elämään omaa ja omannäköistä elämää sellaisena kuin se juuri nyt on. Lepo alkaa löytyä. Ilostakin saa kiinni. Se kuplii siellä, missä mieli pääsee vapaaksi turhista taakoista.

Hengellisellä kentällä on omat kipukohtansa ja kasvuhaasteensa. Yksi niistä on suhtautuminen sisäisin kipuihin ja psyykkisiin ongelmiin. Kirjoitan tästä aiheesta tietoisena myös kaikesta siitä hyvästä ja mielenterveyttä tukevasta puolesta, jota seurakunnista löytyy. Aiheen ongelmat eivät ole koko kristikunnan ongelmia.

Erilaiset painotukset ja teologiset näkemykset ovat aina olleet olemassa, ja hyvä niin. Ne ainakin jossain määrin varjelevat liian yksioikoisilta uskon ja Raamatun tulkinnoilta, jotka usein loputa kertovat enemmän tulkitsijasta itsestään kuin Jumalasta. Nämä tulkinnat eivät tee oikeutta Jumalan rikkaalle persoonalle, jota Hänen luomakuntansa ja Sanansa heijastelevat. Jumala ei asetu suurennuslasimme alle meidän määriteltäväksemme. Jäykät tulkinnat kertovat myös jäykästä mielestä, joka ei tue ihmisen mielenterveyttä. Kristinuskon ydin on selvä ja yhteinen. Se löytyy tiivistettynä  uskontunnustuksesta. Sen tärkein tehtävä on johtaa meidät suhteeseen Jumalan kanssa.

Olisi tärkeää oivaltaa, ettemme voi määritellä ja loppuun asti selittää Jumalaa. Se tekee Jumalasta Jumalan ja ihmisestä ihmisen. Se antaa turvan. Ihmismielellä selitetty Jumala tekee Jumalasta pienen. Kaiken tietämisen tarve viestii ihmisen liian vahvasta hallinnan ja kontrollin tarpeesta. Usein se viestii peloista ja haavoista. Turvan löytäminen ei-tietämisessä pohjautuu suhteeseen, jossa ihminen pitää Jumalaa luotettavana. Ilman kaiken tietämistä ja selittämistä.

Ääri-ilmiöiden ja -tulkintojen takana on usein ihmisen oma sisäinen epätasapaino ja rikkinäisyys.

Mikäli ihmistä ei ohjata toipumaan terapian tai muun avun kautta, ongelmat vahvistuvat. Mielen haavojen paraneminen on prosessi, johon tarvitaan asioiden avointa käsittelyä, itsensä ja historiansa ymmärtämistä ja peilausta. Herätyskristillisyydessä on ollut ominaista ajatella ja odottaa - varsinkin menneinä vuosikymmeninä -  että hengellinen herääminen ja Jumalan löytäminen muuttavat hetkessä koko ihmisen. Tämä on johtanut ikäviin seurauksiin.

Yksi seuraus on se, että haavoitettu ihminen alkaa palvella seurakunnassa välittömästi liian haastavissa tehtävissä. Usein jopa johtopaikoilla. Mielen alueen ongelmat jäävät vaille huomiota tai ne hengellistetään, jolloin ne saavat epäterveitä muotoja. Osalla uskosta tulee ahdasmielistä ja ahdistavaa. Usko muuttuu suorittamiseksi. Toiset menevät vastakkaiseen suuntaan ja juoksevat kokemuksesta toiseen, jotta edes hetken kestäisivät itseään ja haasteitaan. Näiden ilmiöiden ympärille rakentuu kipeitä hengellisiä kulttuureita. Rikki mennyt pieni ihminen kiertää kehää. Joillakin mielen sisäinen kipu vie hiljaiseen, yksinäiseen kärsimykseen.

Tämän kehityksen seurauksena ihmisen mielen (myös arjen) todellisuus ja hengellinen todellisuus erkaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan, jolloin hän alkaa voida entistä huonommin. Samoin hänen koko perheensä. Kun mitään quick-fix apua ei tullutkaan ihminen alkaa hävetä ongelmiaan, pelkää ja piilottelee. Lisäksi hän kokee huonommuutta ja häpeää heikkoa uskoaan.  Jossain vaiheessa ristiriita ja kipu käyvät liian suuriksi. Pahimmillaan tämä johtaa elämän syöksykierteeseen, jopa epätoivoisiin tekoihin. Kun näin käy, asiaa käsitellään helposti vain ”väärin – oikein” akselilla. Ympärillä soivat joko totuuden torvet tai ympäripyöreän rakkauden sävelet. Kummastakaan ei ole apua. Suurinta rakkautta olisi ohjata ihminen käsittelemään ja kohtaamaan omat kipunsa ja rikkinäisyytensä. Kysyä häneltä Jeesuksen tavoin: ”Tahdotko tulla terveeksi.”

Jeesus ei ole laastari. Hän ei myöskään pelkää katsoa uskonnollisten laastareiden alle ihmisen kipuihin ja haavoihin. Hän tuli särjettyjä sydämiä varten. Toipuminen lähtee senhetkisen todellisten sisäisten haasteiden ja kipujen myöntämisestä.  Totuus tekee lopultakin vapaaksi.  Armo mahdollistaa sen kohtaamisen. Osa kivuista voi jäädä matkaseuraksi, mutta niiden kanssa oppii elämään. Toipuminen vie hiljalleen kohti ehyempää elämää, mielen ja hengellisen elämän parempaan tasapainoon.