esimerkki

Mitä lapset edellä?

18.27

Aina silloin tällöin liikun pienten 2-vuotiaiden lastenlasteni kanssa julkisilla paikoilla, kuten kaupoissa, uimahalleissa ja puistoissa. Koska ihmissuhteet ja ihmisten hyvinvointi kiinnostavat minua, kiinnitän automaattisesti huomiota siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Huomaan, miten avoimesti ja aidosti lapset toimivat. He katsovat ihmisiä, hymyilevät (välillä itkevätkin) ja juttelevat niitä näitä. Samalla, kun he turvautuvat omaan vanhempaansa tai isovanhempaansa, he ovat auki ympäristölle ja toisille lapsille. Usein he tietämättään kannattelevat sosiaalista tilannetta aitoudellaan ja kiinnostuksellaan. Mutta mitä tekevät aikuiset? Tänään tulin eräästä ovesta sisään yhtä aikaa, kun vastakkaiselta puolelta tuli ulos lastaan ja tavaroitaan kantava äiti. Välittömästi, kun näin äidin pyörähdin takaisin ja sanoin: "Anteeksi, en huomannut teitä", ja riensin pitämään hänelle ovea auki. Mitä sain vastukseksi? "Olisin mä sen itsekin puskenut auki". Siihen sitten jäin seisomaan ovenripa kädessäni.





On merkillepantavaa, että lapsilla näyttää olevan enemmän sosiaalisia taitoja kuin aikuisilla. Mutta mitä me heille opetamme? Tule sellaiseksi kuin minä. Ei täällä muita huomioida eikä muille puhuta. Ei hymyillä eikä avata ovia. Me pärjätään yksin. Ja perille näyttää oppi ikävä kyllä menneen jo muutaman sukupolven ajan. Niin surullista. Mihin on kadonnut luontainen tapa jutella lapselle muista lapsista tyyliin "vauvakin on tullut uimaan"? Se olisi sosiaalinen ovenavaus toisten huomioimiseen lasten maailmassa. Täällä on muitakin ihmisiä. Lapset kyllä yrittävät opettaa vanhempiaan : " Äiti, tuolla tädillä on ihan pieni vauva". Mutta aikuiset ovat jo oppineet vaikenemaan. Vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy, mutta kyseiset huomiot ovat liian yleisiä.

En jaksa millään vajota ajatukseen, että tällaisia me suomalaiset vain ollaan. Tänne Suomen kokoiselle maapalaselleko on heitetty 5 miljoonaa ihmistä, jotka on tuomittu tujottamaan kohti maata, pärjäämään yksin ja väistelemään vastaantulijan katsetta? Vai koskeeko tämä vain meitä pääkaupunkiseudun asukkaita? Mitä enemmän me hoemme tätä mantraa, sitä ankeammaksi sosiaaliset tilanteet käyvät. Uskon, että voimme valita toisin. Uhmata umpimielistä geeniämme. Kurottautua ensin vaikka haparoiden toista kohti. Irrottautua yksinpärjäämisen jalkapuusta. Oppia sanomaan kiitos ja ole hyvä. Se tekisi meille varmasti niin hyvää. Olisi varsin terapeuttista vaihtaa muutama sana uimahallin saunan lauteilla. Luoda sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta, "me-kokemusta". Joukkuehenkeä sillä hetkellä paikalla olevien kanssa. Vaikka vain hymyillä. Jospa hoksaisimme, että voimme olla terapiaa toinen toisillemme.  Joskus on tarvetta olla omissa ajatuksissaan, mutta ei näin massiivisesti. 

Meillä on ihailtu yksinpärjäämisen kulttuuria. Se on osasyynä henkiseen pahoinvointiimme. Suhteet, lupa tarvita ja auttaa toisia ovat nimittäin keskeisiä asioita ihmisyydessä. Me-henkeä voi kokea ja opetella niin kaupan kassajonossa kuin ruuhkabussissakin. Tässä olisi hyvä kohta tulla lasten kaltaisiksi. Huonolta näyttää, jos lapset tulevat meidän kaltaisiksi. 

Luetuimmat