Ihmisellä on koko elämänsä ajan tarve kuulua joukkoon ja olla yhtedessä itselle tärkeisiin ihmisiin. Lapsena tämä tarve on suurin ja yksin jäämisen kokemus merkitseekin uhkaa koko lapsen olemassaololle. Jos lapsi on pitkään uhan toimintaympäristössä, uhkamuistot tallentuvat tunne- ja kehomuistiin, eivätkä ole puheen avulla tavoitettavissa. Hylkäämistilanteissa aivojen mantelitumake alkaa myöhemminkin elämässä toimia kuin kiihtynyt lapsi ja sen reaktiot ovat hyvin alkukantaisia. Pelkkä hylkäämisen uhka saa ihmisen pois tolaltaan. 




Tutkijat ovat havainneet, että aivot reagoivat samalla lailla hylkäämiseen ja kipuun. Hylkääminen siis aktivoi ne alueet aivoista, jotka osallistuvat kivun kokemiseen. Se sattuu. Hylkäämiskokemuksen syntymiseen lapsena vaikuttavat liian pitkä ero vanhemmista, kontaktin ja hoivan puute, kaltoin kohtelu, kiusaaminen ja henkinen hylkääminen. Hylkääminen on yksi ihmisen traagisimmista tunnehaavoista. Aikuisena näitä tunnehaavoja aiheuttavat mm. pettäminen parisuhteessa.

Kun hylkäämisen pelko on jäänyt matkakumppaniksi, yksin oleminen on todellista, kipua tuottavaa erillisyyttä. Sosiaalisissa tilanteissa mieli herkistyy äärimmilleen. Ihminen on varuillaan, eikä osaa rakentaa yhteyttä luottavaisesti. Mieltä kalvaa jatkuva huoli yksin jäämisestä ja ihminen tulkitsee muiden ilmeitä ja eleitä itselleen epäsuotuisasti  "Toiset ihmiset eivät vaan kertakaikkiaan viihdy seurassani" on hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen perususkomus. Omaa käyttäytymistä ohjaa tarkkailu, toisten liiallinen miellyttäminen ja omien mielipiteiden sanomatta jättäminen. Hylkääminen vetää puoleensa hylkäämistä, koska ihminen ei uskalla olla aito oma itsensä toisten seurassa. Elämä tuntuu siksi yksinäiseltä myös ihmisjoukossa. Usein hylkäämiskokemusta kantava ihminen  on myös itse hylännyt itsensä. Hän ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Parisuhteessa menettämisen pelko näkyy kontrollointina ja mustasukkaisuutena. Kun hylkäämisen skeema aktivoituu, aikuisen ihmisen käytös muuttuu hätääntyneen lapsen käytökseksi. Vaikka suhde olisi vakaa, se usein tuntuu vain väliaikaiselta.

Mistä tie turvan ja rauhan toimintaympäristöön? Mistä tie yhteyteen - tuohon ihmisyyden syvimpään ytimeen? Mistä niin vahva sylikokemus, että hylkäämisen haava alkaisi vähitellen umpeutua? Syliksi tarvitaan iankaikkisen, rakastavan Jumalan käsivarret: "Minä en sinua jätä - en koskaan sinua hylkää." Syliksi tarvitaan myös toinen ihminen, mieli mieltä vasten. Kokemus rakkaudesta. Hylkäämisen pelosta kärsivä ihminen tarvitse turvallisia ja turvallisuutta palauttavia suhdekokemuksia toisilta ihmisiltä. Tieto turvasta ei riitä. Syliksi omalle sisäiselle uhatulle lapselle tarvitaan tämän lisäksi oma syli - uusi myötätuntoinen, rakastava suhde itseen - kädet oman sydämen ympärille. Kolminkertaisessa sylissä tunnehaava alkaa hiljalleen parantua, emmekä putoa enään hylkäämiskokemuksen mustaan aukkoon. Turva rakentuu tästä kolmiyheydestä: Jumala - toinen ja minä.


Ymmärtäessään kantavansa hylätyksi tulemisen haavaa sisällään, ihminen voi alkaa mielessään sijoittaa tunteen lapsuuteen ja tietoisesti rakentaa vähitellen luottamuksellisia suhteita. 
Käytännön kohtaamisissa voimme jokainen vaikuttaa hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen luottamuksen rakentumiseen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
 - kosketa ja halaa - se edistää kiintymyshormoni oksitosiinin erittymistä
 - katso hyväväksyvästi silmiin
 - kuuntele kunnioittavasti
 - luo yhteys toisen tarinaan ilmaisemalla halua ymmärtää hänen kokemuksiaan
 - sulje älypuhelin keskustelun ajaksi

Aina silloin tällöin liikun pienten 2-vuotiaiden lastenlasteni kanssa julkisilla paikoilla, kuten kaupoissa, uimahalleissa ja puistoissa. Koska ihmissuhteet ja ihmisten hyvinvointi kiinnostavat minua, kiinnitän automaattisesti huomiota siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Huomaan, miten avoimesti ja aidosti lapset toimivat. He katsovat ihmisiä, hymyilevät (välillä itkevätkin) ja juttelevat niitä näitä. Samalla, kun he turvautuvat omaan vanhempaansa tai isovanhempaansa, he ovat auki ympäristölle ja toisille lapsille. Usein he tietämättään kannattelevat sosiaalista tilannetta aitoudellaan ja kiinnostuksellaan. Mutta mitä tekevät aikuiset? Tänään tulin eräästä ovesta sisään yhtä aikaa, kun vastakkaiselta puolelta tuli ulos lastaan ja tavaroitaan kantava äiti. Välittömästi, kun näin äidin pyörähdin takaisin ja sanoin: "Anteeksi, en huomannut teitä", ja riensin pitämään hänelle ovea auki. Mitä sain vastukseksi? "Olisin mä sen itsekin puskenut auki". Siihen sitten jäin seisomaan ovenripa kädessäni.

On merkillepantavaa, että lapsilla näyttää olevan enemmän sosiaalisia taitoja kuin aikuisilla. Mutta mitä me heille opetamme? Tule sellaiseksi kuin minä. Ei täällä muita huomioida eikä muille puhuta. Ei hymyillä eikä avata ovia. Me pärjätään yksin. Ja perille näyttää oppi ikävä kyllä menneen jo muutaman sukupolven ajan. Niin surullista. Mihin on kadonnut luontainen tapa jutella lapselle muista lapsista tyyliin "vauvakin on tullut uimaan"? Se olisi sosiaalinen ovenavaus toisten huomioimiseen lasten maailmassa. Täällä on muitakin ihmisiä. Lapset kyllä yrittävät opettaa vanhempiaan : " Äiti, tuolla tädillä on ihan pieni vauva". Mutta aikuiset ovat jo oppineet vaikenemaan. Vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy, mutta kyseiset huomiot ovat liian yleisiä.

En jaksa millään vajota ajatukseen, että tällaisia me suomalaiset vain ollaan. Tänne Suomen kokoiselle maapalaselleko on heitetty 5 miljoonaa ihmistä, jotka on tuomittu tujottamaan kohti maata, pärjäämään yksin ja väistelemään vastaantulijan katsetta? Vai koskeeko tämä vain meitä pääkaupunkiseudun asukkaita? Mitä enemmän me hoemme tätä mantraa, sitä ankeammaksi sosiaaliset tilanteet käyvät. Uskon, että voimme valita toisin. Uhmata umpimielistä geeniämme. Kurottautua ensin vaikka haparoiden toista kohti. Irrottautua yksinpärjäämisen jalkapuusta. Oppia sanomaan kiitos ja ole hyvä. Se tekisi meille varmasti niin hyvää. Olisi varsin terapeuttista vaihtaa muutama sana uimahallin saunan lauteilla. Luoda sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta, "me-kokemusta". Joukkuehenkeä sillä hetkellä paikalla olevien kanssa. Vaikka vain hymyillä. Jospa hoksaisimme, että voimme olla terapiaa toinen toisillemme.  Joskus on tarvetta olla omissa ajatuksissaan, mutta ei näin massiivisesti. 

Meillä on ihailtu yksinpärjäämisen kulttuuria. Se on osasyynä henkiseen pahoinvointiimme. Suhteet, lupa tarvita ja auttaa toisia ovat nimittäin keskeisiä asioita ihmisyydessä. Me-henkeä voi kokea ja opetella niin kaupan kassajonossa kuin ruuhkabussissakin. Tässä olisi hyvä kohta tulla lasten kaltaisiksi. Huonolta näyttää, jos lapset tulevat meidän kaltaisiksi.