" Lapsuuttani leimasi köyhyys, häpeä, ihmisten pilkka, tiukkapipoinen kasvatus ja ainainen pelko. Olin todella yksin ja se tunne oli musertava. Muistan lukuisia tilanteita, joissa olen juossut piiloon, kiivennyt käsien ulottumattomiin, istunut tunteja hiljaa, ollut poissa ihmisten silmistä, kärsinyt yksinäisyyttä tai tuntenut vain syyllistä oloa. Minua ei hyväksytty sellaisena kuin olin ja kelpasin vain silloin, kun olin hiljaa, kunnolla ja tein töitä.  Monta kertaa selviydyin seuraavaan päivään haaveilemalla - asettamalla itseni toiseen ympäristöön, jopa toiseen perheeseen. " 

Olen saanut terapeuttina olla läheltä seuraamassa pienen ihmisen haaveilun voimaa. Haaveilua pidetään yleisesti ottaen höttönä tai mielen helppona pakopaikkana realiteeteistä. Sitä sen ei tarvitse olla. Alkusitaatti on osa erään ihmisen tarinaa, johon minulla on ollut etuoikeus tutustua. Tarina on rosoinen ja vahva. Se nostaa kyyneleet silmiin. Sen päähenkilö ei syntynyt kultalusikka suussa. Se on selviytymistarina, jossa haaveilu piti elämän avainta lukossa ja toivoa elossa.

Tositarina kertoo pienestä pojasta, joka kasvoi rakkaudettomuuden ja hyljeksinnän ilmapiirissä. Vitsaakaan ei säästetty. Lapsuus oli karua ja köyhää. Jo pienenä hän oppi, että oma perhe ei kuulu hyväosaisten joukkoon. Heikosta omanarvontunteesta tuli tuttu olotila koulussa ja kylillä. Kaiken kivun ja satuttamisen maailmassa pienen pojan selviytymiskeinoksi muodostui haaveilu. Se kuljetti hänet mielikuvien avulla toisiin maisemiin. Vielä aikuisena erittäin rankassa elämänvaiheessa tämä sama ihminen muistaa käyttäneensä lapsuudessaan oppimaansa työkalua - haaveilua. Mielikuviensa avulla hän nousi kirjaimellisesti pohjamudistaan ja lähti näiden ajatusten siivittämänä taas askel kerrallaan eteenpäin. Kohti haaveiden tavoitteita. Se vaati uskoa, sinnikkyyttä ja valtavan määrän pieniä askeleita, mutta maksoi vaivan. Matkalla odotti monta kaatumista ja nousemista. Tärkeintä oli kaatua oikeaan suuntaan. 

Haaveita voi kutsua myös unelmiksi. Tai uskoksi paremmasta. Unelmissa on valtavasti liikkeelle panevaa voimaa. Ne syövät alkupalaksi pessimismin ja kieltäytyvät kumartamasta esteille, joita jokaisella on yleensä yhtä helppo löytää kuin pisaroita vesisateesta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, että usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan, mikä vielä ei näy. Toivo kertoo unelmasta ja suunnasta, ojentautuminen taas todellisista arjen askelista kohti muutosta.  Molempia tarvitaan. Lähtöhetkellä unelma näyttää liian suurelta ja omat keinot aivan liian vähäisiltä. Se juuri kuuluu unelmien ja uskon luonteeseen. Muutoinhan ei uskoa ja unelmia tarvitakaan. " Kukapa toivoo sellaista, jonka jo näkee? " (Room 8:24)

Tiesitkö, että aivoille onnistumisen ajatteleminen on  sama asia kuin onnistuminen? Unelmointi ja uskon harjoittaminen siis valmistavat aivot toimimaan muutoksen suuntaan. Ne synnyttävät "kohti-tilan", joka tukee muutosta. Siksi haaveilu on vahvempi työkalu, kuin menneeseen jääminen liian pitkäksi aikaa. Vaikeat kokemukset saavat ymmärrettävästi ihmisen helposti uhriutumaan ja jäämään paikalleen. Omat eväät on syöty moneen kertaan. Kipu kieltää liikkumasta. Silloin tarvitaan uskoa ja mielen ojentautumista parempaan. Usko paremmasta ja ihan pienen pienet muutoksen askeleet tekevät ihmisistä selviytyjiä. Nämä "survaiverit" ovat sankareitani. Ihailen heitä. He eivät ole antaneet periksi edes takaiskujen jälkeen. Edessäpäin on kirkkaampaa. Siellä mieli voi vierailla hakemassa voimaa seuraavaan askeleeseen. 

Mieli on "kilpikonna". Toipuminen ja muutos vievät aikaa. Kuitenkin kilpikonnakin saavuttaa tavoitteensa ennemmin tai myöhemmin jos kulkee oikeaan suuntaan. Yleensä myös huomaa, että jo matkan aikana olo kevenee, ja usko omaan selviytymiseen kasvaa. Haaveilu on toivon hengitystä. Sen takana on toivon Jumala.

" En halua palata vanhaan vaan kehittyä edelleen ja löytää aina uusia ja kiinnostavia polkuja loppuelämän mittaiselle matkalle. Edelleen uskon, että Jumala on olemassa ja minun tarinani on kertomus ikuisesta oppimisesta ja peräänantamattomuudesta - siitä olen itsessäni ylpeä. "

Ensimmäinen asia, mitä pieni lapsi "kysyy" syntymänsä jälkeen on: "Olenko turvassa?" Hän kokee helposti turvattomuutta jo pelkästään ollessaan poissa vanhempansa läheltä, etäällä sylistä. Yksin jäämisen pelko saa hänet itkemällä pyytämään äitiään lähelleen. Harva ehkä tulee ajatelleeksi, että pienellä lapsella on luontainen taipumus stressi- ja valppaustilaan. Vauvalla ei kuitenkaan ole vielä kykyä rauhoittaa itse itseään, vaan hän tarvitsee siihen äitinsä sylin ja rauhoittelun.  Kun vanhemmat vastaavat lapsensa tarpeisiin lämpimällä katseella, puheella ja kosketuksella, se vaikuttaa hänen koko elämäänsä ja terveyteensä. Samalla lapselle kehittyy myönteinen minäkuva ja sitä kautta luontaisesti paremmat sosiaaliset taidot. Hänen käsityksensä itsestä ja toisista ovat pääosin myönteisiä ja luottavaisia. "Minä hyvä - sinä hyvä." Lapsen pelko karkoitetaan siis rakkaudella. Rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä voi ja saa olla oma itsensä. Vuosien saatossa lapsen sisälle rakentuu turva ja oma sisäinen koti, jossa hän myös kykenee itse rauhoittelemaan itseään. 

Mikäli lapsen kotiolot ovat turvattomat tai vanhemmuus on haurasta, turvattomuus jää vaikuttimeksi lapsen sisimpään. Hän oppii olemaan varuillaan ja rakentaa erilaisia selviytymiskeinoja. Elämää sävyttää kestostressi ja lapsen on vaikea rauhoittua. Puutteellisen hoivan ja tuen vuoksi minäkuvasta tulee negatiivinen. "Minä en ole hyvä - eikä sinuunkaan kannata luottaa." Turvaa ei rakennu sisälle, pelkoa sitäkin enemmän. Tämä näkyy tulevissa sosiaalisissa suhteissa. Myös koulukiusaaminen ja vaikea avioero synnyttävät tätä pelkoa. Pelko siitä, että ei ole rakkauden arvoinen kulkee mukana joka paikkaan.

Kun ihminen alkaa toimia suhteissaan pelosta käsin, sosiaaliset tilanteet tulevat haastaviksi.

Ristiriitaisesti niitä leimaa sekä vahva pelko yksin jäämisestä että läheisen yhteyden pelko. Kaikki tämä näkyy ihmisen käytöksessä. Uskomus siitä ettei ole arvokas eikä tervetullut yhteyteen saa aikaan miellyttämistä, takertumista ja erilaisia rooleja. Yhdestä tulee "pelle", jatkuva leikinlaskija. Toinen on "cool", viileä ja piilossa brändiensä tai omaisuutensa takana. Kolmas vaikuttaa vahvan ulkokuorensa ansiosta itsevarmalta, jopa tylytä, eikä päästä ketään lähelleen. Riittämättömyyden pelko saa jatkuvasti vertailemaan ja olemaan kateellinen. Toisen hyvä on itseltä poissa. Pelossa eläminen on kasvattanut ihmisen "tuntosarvet" maksimiinsa. Niillä tulkitaan toisten ilmeitä ja sanoja itselle epäedullisesti. Jotkut meistä alkavat pelon seurauksena kontrolloimaan, komentelemaan ja manipuloimaan muita.  Näin turvaton ihminen yrittää rakentaa hallinnan tunnetta pelon voittamiseksi. Yhtä kaikki, lopulta käy helposti niin, että se, mitä ihminen pelkää, alkaa tapahtua. Pelko toteuttaa agendaansa ja ihminen kokee itsensä entistä yksinäisemmäksi. Pelosta nouseva käytös on usein hyvien ihmissuhteiden muodostumisen esteenä. Ihminen alkaa vastustaa sitä, mitä eniten toivoo ja tarvitsee. Pelko estää aidon kohtaamisen.

Päästäkseen purkamaan näitä pelon käytösmalleja, ensimmäinen asia on niiden tunnistaminen ja kohtaaminen. Kohdata voi lopulta vain sen, minkä on tunnistanut. On myös tärkeää ymmärtää, että toistuva pelon tunne ihmissuhteissa nousee haavoittuneesta minäkuvasta ja lapsuuden kipeistä suhteista. Se ei ensisijaisesti nouse kyseessä olevasta tilanteesta. Vaikka pelon tunne tuntuu niin oikealta, se ei synny totuudenmukaisista uskomuksista. Ainutlaatuisuudessaan jokainen meistä on erilainen, mutta ei vääränlainen. Lapsuudessa saatu kohtelu on ollut vääränlaista. Valhe toimii myös toisin päin. Kun, joku sanoo jotain hyvää huonon minäkuvan ja pelon ohjaamalle ihmiselle, se ei tunnu todelta. Rakkauden ja huomion osoitus tuntuu väärältä, vaikka se olisi totta. Ihminen, joka ei pidä itseään rakkauden arvoisena, tuomaroi hyvät viestit itsensä ulkopuolelle. Näin valhe tuntuu vahvasti oikealta ja oikea valheelta ja se määrittää käyttäytymistä.

Omia uskomuksiaan on hyvä tarkastella, kun huomaa pelon ohjaavan suhteita. Niitä voi vaikka kirjoittaa paperille. Samalla voi tutkailla uskomuksista nousevaa tunnetta ja sitä, miten tunne ohjaa käyttäytymään. Näin tunnistaa lapsuudessa syntyneiden ihmisuhdepelkojen mekanismin. Väärien uskomusten viereen voi paperille kirjoittaa uskomukset, jotka nousevat jokaisen ihmisen olennaisesta arvosta ja ainutlaatuisuudesta. On tärkeää lopettaa väärin uskomusten ja valheiden vahvistaminen ja viljely ajattelussaan. Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi ja on siksi Jumalan rakkauden kohde sellaisenaan. Ihmiseksi tullut Jumala myös otti kaiken kivun, kärsimyksen, hylkäämisen ja väärän kohtelun päällensä ja antoi vastalahjaksi täyden hyväksynnän. Siihen hyväksyntään on turvallisinta laskea oman minuutensa ankkuri. Jumala on rakkaus. Siinä valossa on hyvä tunnistaa valheet valheiksi. Totuus tekee vapaaksi. Totuus on aina totta, mutta voidakseni kokea totuuden vaikutuksen inhmillisellä tasolla, sen tarvitsee sulautua minuun ja saavuttaa sisäinen ytimeni. Pelon vastalääke on rakkaus. Jotta rakkaus syrjäyttäisi pelon valtaistuimeltaan, siitä täytyy tulla jokapäiväinen leipämme. Siihen tarvitaan ajatusten, uskomusten, sanojen ja käytöksen uudistuminen. Päivä päivältä. Elämämme muuttuu, kun muutamme jotakin siitä, mitä ajattelemme ja teemme päivittäin. Rakkaus kumpuaa yhteydestä Jumalan rakkauteen.



On siis tärkeä tehdä päätös siirtyä itsensä puolelle. Jumala on jo siellä. Kun huomaa pelon vaikuttimen ihmissuhteissa, ymmärtää myös, että jonkun toisen huono käytös, nousee usein pelosta ja rakkauden puutteesta.

Luomalla yhteyden rakkauteen ja viljelemällä sitä päivittäin sisällämme, pelko pienenee. Rakkaudesta tulee vallitseva sisäinen motiivimme ja rauha alkaa vähitellen ohjata ihmissuhteitamme.

Kun kevätaurinko vihdoin lämmittää nenänpäätämme, ei kenelläkään ole intoa kulkea kadun varjoisaa puolta. Piilossa ollutta aurinkoa on saatava maksimimäärä. Juuri keväällä varjoisat paikat tuntuvatkin jotenkin erityisen elottomilta ja epämiellyttäviltä.

Varjoksi kutsutaan myös ihmisen persoonallisuuden hankalampaa puolta. Katseen kiinnittäminen tähän osaan itsessämme voi tuntua haastavalta ja väistelemme sitä samalla tavalla kuin varjoisia paikkoja aurinkoisena kevätpäivänä. Ei ole houkuttelevaa nähdä itsessään negatiivista tai kipeää puolta. Mielemme varjoon kuuluvat ne tunteet ja piirteet, joita pidämme negatiivisina ja epämiellyttävinä. Se, mitä varjoisalle puolellemme on kehittynyt, liittyy usein kasvuympäristöömme. Itseltään voikin kysyä, mikä omassa perheessämme ja kulttuurisamme oli sopivaa ilmaista liittyen tunteisiimme, tarpeisiimme ja ominaisuuksiimme. 

Vaikka omaan varjoon tutustuminen tuntuu jopa ikävältä, se on hyödyllistä puuhaa. Hyvään keskittyminen on elämässä tärkeää, mutta ilman itsetuntemusta se johtaa pakenemiseen ja kertyviin mielen ongelmiin. Mitä tiedostamattomampi varjo on, sitä enemmän se syö päivittäistä energiaa. Oman mielen maastoissa on siis hyvä liikuskella myös varjoisella puolella, niin että tunnistaa omat kipunsa ja kasvukohtansa. Ne seuraavat meitä joka tapauksessa kaikkialle. Mitä enemmän varjonsa kieltää, sitä voimakkaammin ja automaattisemmin se vaikuttaa ihmisen käytökseen ja kokemuksiin. Mitä syvemmässä vankityrmässä mielensä varjoa vartioi, sitä isompi ruutitynnyri sisimpään kehittyy. Tiedostamattomana se vaikuttaa jatkuvasti myös ihmissuhteissa. Varjoaan paossa olevan ihmisen reaktiot yllättävät usein hänet itsensäkin. Loukkaantuminen, loukkaaminen, tuomitseminen, puolustautuminen ja vetäytyminen seuraavat toisiaan sosiaalisissa tilanteissa. Perheessä, työpaikoilla ja seurakunnissa nämä aiheuttavat jatkuvia ongelmia. Lopulta ihminen itse on myös aika hukassa ja irrallaan todellisesta itsestään.

Oman varjonsa löytämistä voi helpottaa se, että pysähdymme miettimään, miksi joku piirre tai käytös toisessa ihmisessä ärsyttää itseä. Tai miksi se nostaa itsessä niin vahvan reaktion? Usein se on asia, jota sisimmässämme piilotamme ja häpeämme tai asia, mitä itse tarvitsemme lisää. Kun esimerkiksi joku nostaa "kissan pöydälle" työpaikalla, se tuntuu epämiellyttävältä, jos pelkäämme itse vaikeiden asioiden käsittelyä ja itsemme peilaamista. Kun puoliso nauraa röhöttää äänekkäästi ystäväpiirissä, se nolottaa, jos itseä hävettää ilmaista tunteitaan näkyvästi. Tuomitsemme toisen käytöstä itsekkääksi, yrittäessämme peitellä sitä itsessämme tai jos kadehdimme toisen kykyä pitää huolta itsestään.

Itsetuntemus auttaa meitä olemaan kokonaisemmin läsnä. Sen avulla tunnistamme rehellisemmin ja tarkemmin myös mielemme varjot. Meistä tulee armollisempia ihmisinä, kun tajuamme oman ja toisten keskeneräisyyden. Kun todellisen minämme piilottelu ei enää vie aikaa, meiltä vapautuu paljon energiaa ja voimavaroja muuhun. Huomatessamme, että toisen käytös herättää meissä hankalia tunteita, tiedämme miksi, ja osaamme kanavoida käytöstämme kypsemmin. Yksi terveen ihmisyhteisön rakennusaine onkin se, että ihmisillä on kohtuullisen hyvä itsetuntemus ja kyky kannustaa itseään ja muita terveeseen kasvuun.

Ihmisellä on koko elämänsä ajan tarve kuulua joukkoon ja olla yhtedessä itselle tärkeisiin ihmisiin. Lapsena tämä tarve on suurin ja yksin jäämisen kokemus merkitseekin uhkaa koko lapsen olemassaololle. Jos lapsi on pitkään uhan toimintaympäristössä, uhkamuistot tallentuvat tunne- ja kehomuistiin, eivätkä ole puheen avulla tavoitettavissa. Hylkäämistilanteissa aivojen mantelitumake alkaa myöhemminkin elämässä toimia kuin kiihtynyt lapsi ja sen reaktiot ovat hyvin alkukantaisia. Pelkkä hylkäämisen uhka saa ihmisen pois tolaltaan. 




Tutkijat ovat havainneet, että aivot reagoivat samalla lailla hylkäämiseen ja kipuun. Hylkääminen siis aktivoi ne alueet aivoista, jotka osallistuvat kivun kokemiseen. Se sattuu. Hylkäämiskokemuksen syntymiseen lapsena vaikuttavat liian pitkä ero vanhemmista, kontaktin ja hoivan puute, kaltoin kohtelu, kiusaaminen ja henkinen hylkääminen. Hylkääminen on yksi ihmisen traagisimmista tunnehaavoista. Aikuisena näitä tunnehaavoja aiheuttavat mm. pettäminen parisuhteessa.

Kun hylkäämisen pelko on jäänyt matkakumppaniksi, yksin oleminen on todellista, kipua tuottavaa erillisyyttä. Sosiaalisissa tilanteissa mieli herkistyy äärimmilleen. Ihminen on varuillaan, eikä osaa rakentaa yhteyttä luottavaisesti. Mieltä kalvaa jatkuva huoli yksin jäämisestä ja ihminen tulkitsee muiden ilmeitä ja eleitä itselleen epäsuotuisasti  "Toiset ihmiset eivät vaan kertakaikkiaan viihdy seurassani" on hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen perususkomus. Omaa käyttäytymistä ohjaa tarkkailu, toisten liiallinen miellyttäminen ja omien mielipiteiden sanomatta jättäminen. Hylkääminen vetää puoleensa hylkäämistä, koska ihminen ei uskalla olla aito oma itsensä toisten seurassa. Elämä tuntuu siksi yksinäiseltä myös ihmisjoukossa. Usein hylkäämiskokemusta kantava ihminen  on myös itse hylännyt itsensä. Hän ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Parisuhteessa menettämisen pelko näkyy kontrollointina ja mustasukkaisuutena. Kun hylkäämisen skeema aktivoituu, aikuisen ihmisen käytös muuttuu hätääntyneen lapsen käytökseksi. Vaikka suhde olisi vakaa, se usein tuntuu vain väliaikaiselta.

Mistä tie turvan ja rauhan toimintaympäristöön? Mistä tie yhteyteen - tuohon ihmisyyden syvimpään ytimeen? Mistä niin vahva sylikokemus, että hylkäämisen haava alkaisi vähitellen umpeutua? Syliksi tarvitaan iankaikkisen, rakastavan Jumalan käsivarret: "Minä en sinua jätä - en koskaan sinua hylkää." Syliksi tarvitaan myös toinen ihminen, mieli mieltä vasten. Kokemus rakkaudesta. Hylkäämisen pelosta kärsivä ihminen tarvitse turvallisia ja turvallisuutta palauttavia suhdekokemuksia toisilta ihmisiltä. Tieto turvasta ei riitä. Syliksi omalle sisäiselle uhatulle lapselle tarvitaan tämän lisäksi oma syli - uusi myötätuntoinen, rakastava suhde itseen - kädet oman sydämen ympärille. Kolminkertaisessa sylissä tunnehaava alkaa hiljalleen parantua, emmekä putoa enään hylkäämiskokemuksen mustaan aukkoon. Turva rakentuu tästä kolmiyheydestä: Jumala - toinen ja minä.


Ymmärtäessään kantavansa hylätyksi tulemisen haavaa sisällään, ihminen voi alkaa mielessään sijoittaa tunteen lapsuuteen ja tietoisesti rakentaa vähitellen luottamuksellisia suhteita. 
Käytännön kohtaamisissa voimme jokainen vaikuttaa hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen luottamuksen rakentumiseen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
 - kosketa ja halaa - se edistää kiintymyshormoni oksitosiinin erittymistä
 - katso hyväväksyvästi silmiin
 - kuuntele kunnioittavasti
 - luo yhteys toisen tarinaan ilmaisemalla halua ymmärtää hänen kokemuksiaan
 - sulje älypuhelin keskustelun ajaksi

Jostain syystä olen viimeaikoina pohtinut, mitä kaikkea nöyryys tarkoittaa. Se ei tunnu olevan kovin suosittu eikä mediaseksikäs ominaisuus tässä egoa kiillottavassa ajassa. Onko se jo aikansa elänyt elämänasenne, joka vanhentuneena joutaa kierrätyksen sijaan lähiroskikseen? Nöyrä ihminen saatetaan nähdä liian pehmeänä tyyppinä. Ihmisenä, joka ei ota omaansa. 

Olen huomannut, että nöyryys sekoitetaan usein käsitteenä nöyristelyyn. Nöyristelevän ihmisen käytöksen läpi kuultaa kuitenkin epäaitous. Se on päälle liimattua ystävällisyyttä, joka tarkemmin tarkasteltuna maistuu hyvinkin keinotekoiselta. Nöyristely ei lähde ihmisen sydämestä, vaan pelosta ja hyväksynnän etsimisestä. Nöyristely voidaan joskus valita lähestymistavaksi omien etujen saavuttamista varten.

Nöyristely ei ole nöyryyttä.

Psalmin kirjoittaja lupaa paljon sanoessaan, että nöyrät perivät maan ja saavat onnen ja rauhan. Tuosta voisi ainakin kuvitella, että nöyryys olisi tavoittelun arvoista. Väite viittaa perintöön, johonkin, jossa nöyryys tuottaa meille tärkeitä asioita ajan mittaan. Nöyryyden harjoittaja nauttii hedelmistä, jotka kypsyvät hiljalleen. Nöyryys elämässä näyttäisi säilyttävän eniten sitä, mikä on säilyttämisen arvoista. Se viljelee jotain itselle ja ihmisyydelle arvokasta. Se ei tavoittele pikavoittoja vaan kartuttaa työllään sitkeästi merkityksellisempää  henkilökohtaista ja ihmisten välistä pääomaa. Nöyryys ajaa pitkillä valoilla. Se liittyy aina itseään suurempaan kokonaisuuteen.

Nöyryyttä kaipaavalle ihmiselle on suurempaa etsiä sitä, mikä on tärkeää, kuin olla itsestään tärkeä.


Nöyryys elämänasenteena vahvistaa itsetuntemusta ja sisäistä hyvinvointia. Se auttaa ihmistä suhtautumaan itseensä realistisesti, mutta ei vähättelevästi. Omat heikkoudet ja vahvuudet tulevat tutuiksi - minä olen minä. Matkalla ja kasvamassa. Nöyryys on yhteisen ihmisyyden ja keskeneräisyyden ymmärtämistä. Siitä kumpuaa terve itsevarmuus, joka ei perustu ylpeyteen eikä harhakuvitelmiin.  Nöyryyttä harjoittavan ihmisen ei tarvitse vertailla itseään muihin, harjoittaa kyynärpäätaktiikkaa, eikä voittaa väittelyissä. Hän osaa tarvittaessa väistää, ilman, että kokee jäävänsä jostakin paitsi. Virheet ja epäonnistumiset - omat ja toisten - ovat muistustus ihmisen rajallisuudesta. Kasvusta tulee elämänmittainen. Kaiken tarkastelu on tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. 

Nöyryyttä elämänasenteena viljelevä ihminen antaa toisten tuntea hänet sellaisena kuin hän on. Hän etsii myös muista ihmisistä aitoutta ja heidän todellista minuuttaan sen kaikkine puolineen. Nöyryys tuo ihmissuhteisiin luottamusta, aitoutta, lepoa ja hyväksyntää. Koska ihminen tuntee ja hyväksyy itsensä, on luonnollista kunniottaa myös toista sellaisena kuin hän on. Näin ihmissuhteista tulee todellisia ja merkityksellisiä. Ilo yhteisistä onnistumisista on nöyryyden tavaramerkki.

Nöyrän onni ja rauha perustuu tasapainoon, joka syntyy tyytyväisyydestä tähän hetkeen ja  kärsivällisestä ponnistelusta parempaan.

"Nöyrien kumppani on viisaus" Snl  - That makes sense!

Huoli huomisesta on yksi yleisimmistä mieltä kuormittavista tekijöistä. Murehdimme ja pelkäämme asioita, jotka liittyvät tulevaan. Mieli maalailee skenaarioita kaikesta siitä, mitä mahdollisesti voisi tapahtua. "Mitä jos?" Tulevaisuuteen liittyvät huolet koskevat usein terveyttä, parisuhdetta, lapsia, työtilanteita tai raha-asioita. Pahimmillaan ihminen ei pysty täysipainoisesti keskittymään tähän päivään, koska mielen täyttävät murheet tulevasta. Murehtimisen eräs alkukielen muoto tarkoittaakin mielentilaa, jossa mieli ikäänkuin jakaantuu ja vetää eri suuntiin. Nyt-hetki menee ohi ja energia karkaa pois käytöstämme. Kadotamme sen ainoan hetken, joka meillä todellisuudessa on yrittäessämme väistellä sitä, mitä ei ole olemassa.

Huomisesta huolehtiminen varastaa tehokkaasti iloa, laskee mielialaa ja häiritsee yöunia. Väsyneenä huolien kehää kiertävä mieli tipahtaa vain syvemmälle toivottomiin tulevaisuuden kuviin. Tämän päivän hyvät hetket jäävät huomaamatta. Ihmisen itsensä maalailema tulevaisuus, joka ei ole läsnä eikä totta, vangitsee hänen huomionsa ja läsnäolonsa. Elämää alkaa hallita varuillaan olo. Ajan myötä mielessä syntyy stressitila, joka vie sekä mielen että kehon epätasapainoon. Ihmisen mieli on kuin virta, muistuttaen hengitystä ja verenkiertoa. Siksi kaikki se, mikä on mielessämme, virtaa hermoverkkojen ja kemiallisten viestinviejien välityksellä kehoomme. Murehtiminen synnyttää kokonaisvaltaista huonoa oloa. Kun mieli on eri paikassa todellisuuden kanssa, erkaannumme myös itsestämme. 

On vaikea hyväksyä sitä, ettei voi tietää ja hallita tulevaa. Kukaan meistä ei kuitenkaan voi, joten siinä olemme lopulta kaikki samalla viivalla. Elämä näyttäisi silti kuin kysyvän, miten aion asennoitua huomiseen. Toivonko parasta vai pelkäänkö pahinta? Tai, mitä jos olisikin vain fiksusti pessimisti - ei tarvitsisi ainakaan pettyä! Kastuahan ei voi jos on jo märkä. Huono puoli tässä on se, että ojan pohjalla kulkeminen koko elämän ajan, on kohtuullisen surkeaa hommaa. Jotkut uskovat, että murehtiminen on pettymyksiin varautumista. Todellisuudessa murehtiminen heikentää kykyä selvitä tulevista haasteista. Positiivista tässä on se, että murehtiva ihminen on hyvä mietiskelijä. Mietiskelyn sisältöä vain pitäisi vaihtaa.

Jos tulevaisuudesta murehtiminen on näin hyödytöntä puuhaa, voisiko sen lopettamisen aloittaa? Napata se, hakoteille eksynyt mieli takaisin todellisuuteen uudestaan ja uudestaan. Mitä, jos vain päättää vallata nykyhetken takaisin hetki hetkeltä ja pyrkii tekemään siitä parasta mahdollista. Tehdä  näin sillä kaikella, mitä juuri nyt on käytettävissä. Mitä, jos suhtautuisi jokaiseen hetkeen ajatellen, että elää sen vain yhden ainoan kerran? Että se on ainutlaatuista. Että se on lahja ja siinä piilevät kaikki elämän tarjoamat mahdollisuudet. Voisi oikein tarkastella, mitä kaikkea se olemassaolon ohi kiitävä "momentum" sisältää. Samalla voi vetää syvään henkeä kiittäen elämän Antajaa siitä, että saa kokea tämän kaiken. Hyvän tai huonon, surullisen, haastavan tai loistavan. Jumalan kanssa kaikki voi vaikuttaa meidän parhaaksemme. Hän tulee nyt-hetkeen meitä vahvistamaan. Hän antaa sille merkityksen.

Myös oppiminen tapahtuu siis parhaiten, kun etsimme kasvua ja viisautta siitä, mitä elämä on opettanut ja mitä se sillä hetkellä opettaa. Tulevaisuuden pelkoon käytetyn energian voi suunnata rukoukseen, rakastamiseen ja välittämiseen tai asioihin, jotka kokee merkityksellisiksi. Voi myös miettiä, millaisia asioita haluaisi huomisessa nähdä ja kylvää ahkerasti niiden siemeniä. Tänään voi avata mielensä ja sielunsa tälle hetkelle niin, että näkee, haistaa ja maistaa sitä ainoaa todellista olemassa olevaa aikaa. Ikuisuutta hetki hetkeltä. Kannateltuna tässä ja tulevassa. Ajaton Jumala on jakanut ajan pieniin hetkiin. Hän on vastassa huomisessa.  

"Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?"
"Älkää siis huolehtiko huomisesta päivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet" - Jeesus

Kuulen aina silloin tällöin kysyttävän, miten ihmeessä Jeesus ja terapia sopivat yhteen. Ei välttämättä mitenkään, ellei Jeesus merkitse ihmiselle mitään. Jos taas ihminen kulkee Jeesuksen seurassa tai on jollain tavalla kiinnostunut hänestä, terapia ja Jeesus sopivat mainiosti yhteen. Jeesuksen tavassa kohdata ihmisiä on runsaasti terapiaan sovellettavia, tärkeitä elementtejä. Ensimmäiset terapeuttiset välineet ovat täydellinen hyväksyntä ja armo. Vain niiden läsnäolossa ihminen uskaltaa kohdata haavansa, kipeän menneisyytensä tai ylipäätään oman sisimpänsä. Jeesuksen antama kohtaamisen malli tuo myös toisen tärkeän peruselementin terapiaistuntoon ja toipumiseen. Se on rohkeus kohdata itsensä mahdollismman totuudellisesti. Puhuessaan samarialaisen naisen kanssa kaivolla, Jeesus sanoi hänelle: "Totta sinä puhuit", kun nainen kertoi elämästään. Ehkä ensimmäistä kertaa tämä, kimuranteissa ihmissuhteissa elävä nainen, uskalsi avata sisintään tuntematta murskaavaa häpeää ja kokematta uskonnollisen maailman tuomioita. Jeesuksen käsittämätömästä kyvystä tarjota ihmiselle terapeuttinen, hoitava ja vapauttava kohtaaminen löytyy yksi toipumisen tärkein avain. Armo avaa tien uuteen.

Huomaan usein harmittelevani sitä, jollakin tavalla kloonattua kuvaa, jonka uskonnollinen maailma Jeesuksesta antaa. Kiiltokuvajeesus. Kummallisinta on, että hänestä tehdään elämää vierastava persoona. Ikäänkuin Jeesus ei kykenisi tai pyhyydessään haluaisi kohdata kaikkea sitä, mitä pieni ihminen täällä arjessaan kohtaa. Pahimmillaan Jeesuksesta tulee vain uskonnollinen hahmo, josta mennään sunnuntaisin juhlamenoin laulamaan ja kuulemaan. Oma todellisuus kielletään tai sen kohtaaminen tuntuu liian pelottavalta. Sinnekö se kirkkoon jää Jeesuskin seuraavaa sunnuntaita odottelemaan? Näin uskosta kehittyy elämää peittävä kulissi, eikä kaikki se hyvä, jota Jeesus todelliseen arkeemme  mahdollistaa, tavoita meitä.

Elämän antaja ei pelkää elämää, eikä arjen haasteita. Hän on todella kuin kotonaan meidän todellisuudessamme, miltä se ikinä näyttääkään. Joskus hän joutuu vain odottamaan, että olisimme valmiita lopulta kohtaamaan kivut mielessämme, haavat sydämessämme, rypyt parisuhteessaamme, haasteet vanhemmuudessamme, väärät asenteemme, mahdolliset riippuvuutemme ja vahingolliset tapamme toimia. Hänen terapeuttinen ja kasvattava vaikutuksensa piilee siinä, ettei hän tarjoa meille kaikkea apuaan valmiiksi pureskeltuna eikä suostu pika-apuautomaatiksemme joka tilanteeseen. Hän päinvastoin antaa meille aika rouhean elämän ja välillä kipeänkin kasvupaikan. Lusikka on monta kertaa otettava kauniisti omaan käteen. Välillä kuumien kyynelten saattelemana. Oman puseron sisälle kannattaa kuitenkin rohjeta tutustua ja löytää kasvun ja toipumisen palkitseva tie. Näkymätön sisin - mitä sinne ikinä kuuluukaan - synnyttää näkyvää todellisuutta ympärillemme koko ajan.

Jeesus ei prosessoi ja kasva puolestamme. Hän laittaa ihmisen itsensä aktiiviseen rooliin. Jotakin ensiarvoisen tärkeää hän meille kuitenkin kaiken tämän keskellä antaa. Hän tarjoaa meille ansiottoman armonsa, näyttää kasvun suuntaa, antaa siihen hyviä välineitä ja voimaa jokaiseen päivään kerrallaan. Hän rakastaa meitä enemmän kuin kukaan muu.  Hän on jo armahtanut meitä. Hän ei väheksy kipuamme, vaan johtaa sen läpi ja antaa aikaa parantua. On enemmän kuin vapauttavaa elää aitoa ja rehellistä elämää myös kaikessa keskeneräisyydessä. Jeesus on ollut ihmisen ihon alla ihmisenä ja kohdannut tämän elämän (ja kuoleman) haasteet. Hän lupaa, että vaikeatkin asiat voivat vaikuttaa parhaaksemme. Hän ei ole kiiltokuvajeesus. Hän on Jumala, joka tuli ihmiseksi, meitä varten. Arjen Jeesus.

Lisää Jeesuksen ja terapian välistä yhteyttä löytää, kun tutustuu vaikka alkuunsa hänen opetuksiinsa anteeksiantamisesta ja -saamisesta, kannateltuna olemisesta, kiitollisuudesta, itsensä ja toisen rakastamisesta, ajattelun tervehtymisestä, rauhasta ja luottavaisesta suhtautumisesta huomiseen päivään.