Ongelmalliseksi pelko muuttuu, kun kadottamme otteen nykyhetkeen ja alamme rakennella pelottavia tulevaisuudenskenarioita. Ajattelemme pelkoajatuksia ja murehdimme tulevaa.

- Mitä jos en selviäkään tästä?

- Entä jos ruoka loppuu tai hoitoon ei pääsekään? 

On tärkeää muistaa, että aivomme eivät erota onko uhka juuri nyt oikeasti läsnä vai ajattelemmeko vain sitä. Ne kytkevät päälle hälytysjärjestelmämme molemmissa tapauksissa. Olo muuttuu tukalaksi, hengitys pinnalliseksi ja sydämen lyöntitiheys kasvaa. Ajatukset menevät tukkoon ja vatsa "pyörähtää ympäri" Tässä tilassa ihminen ostaa käsidesit loppuun, samoin vessapaperit, riisit ja tonnikalapurkit. Tahti on niin kiivas ja ajatukset niin sumussa ettei muista miettiä riittääkö niitä muille. Väärän hälytyksen syntyessä olisi hyvä auttaa sisäistä hälytysjärjestelmäämme puhumalla sille rauhoittavasti ja hengittelemällä rauhallisesti palleahengitystä. Tuoda mieli lempeästi tähän päivään ja hetkeen aistien ja arkiaskareiden kautta.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka virukseen suhtautumisesta on tullut joillekin tapa kalistella sapeleitaan. - Minä en pelkää! Teen sitä, tätä ja tuota. Menen ja tulen niinkuin huvittaa.

Pelolla on näköjään ollut superkätevää myös mitata uskon suuruutta tai pienuutta. 
- Tosi uskova ei pelkää! 
Aivan niinkuin Jumalalla olisi suuriakin ongelmia pelkäävien ihmisten kanssa. Vanhempina osaamme hyvin rauhoitella lapsiamme, jos he pelkäävät - emme arvostele heitä, vaan otamme syliin. Kyllä Jumalakin osaa rauhoitella pelkääviä lapsiaan ja ottaa heidät syliin - Hän on erikoistunut myrskyjen tyynnyttämiseen. Hän on lähellä ja ottaa sinua ja minua kädestä kiinni, vaikka yhteys toisiin ihmisiin onkin nyt monella meistä vain etäyhteyttä. Hän ei ole karanteenissa. Monet inhimilliset palvelunumerot ovat ruuhkautuneet. Jumalan palvelunumero on auki yötä päivää. Puhellaan hänelle ja kuunnellaan sydämessämme, miten hän rohkaisee meitä. Hän silittelee hiuksiamme, jotka hän on laskenut yksi kerrallaan. Hän kulki ihmisenä läpi kivun ja kuoleman, jotta kykenee ymmärtämään meitä juuri nyt. Hän kulki pelkoa kohti ristille ja ratkaisi sen, mitä me usein pelkäämme. Hän taluttaa meitä turvassaan jokaisena päivänä aina perille saakka. Ammennetaan hänen rauhastaan rauhaa tähän päivään. Muistetaan hänen ohjeensa olla murehtimatta huomisesta. Se tyynnyttää sisäistä hälytysjärjestelmäämme. 

"Rauhan minä jätän teille. Oman rauhani annan teille, 

en sellaista, jonka maailma antaa.  Olkaa rohkeat,

älkää vaipuko epätoivoon." Joh 14:27

On mielenkiintoista, miten usein me ihmiset kiemurtelemme oman elämämme totuuden edessä kuin madot koukussa. Emme halua kohdata sitä. Emme millään uskalla. Oman elämämme totuuden peitoksi hymyilemme kun itkettää, painamme töitä, kun pitäisi levätä, vetäydymme, kun pitäisi keskustella hankalista asioista, sanomme "kyllä" kun haluaisimme sanoa "ei" ja päinvastoin. Niin monet kieltäytyvät kohtaamasta totuutta juomisestaan, porno- tai, peliriippuvuudestaan tai muista addiktioistaan. "Kaikki on hallinnassa", vaikka todellisuudessa oma tahtoelämä on polvistunut addiktioiden edessä jo kauan sitten. 

Somessa avautuu maailma, joka suorastaan kutsuu meitä olemaan jotakin muuta kuin sitä, mitä oikeasti olemme. Instagrammin kuvista rakentelemme näppärästi sen kaltaisen elämämme portfolion kuin millaisena haluamme ihmisten näkevän meidät. Skannaamme toisia ihmisiä, jotta kykenisimme lukemaan millaisena he toivovat meidät - suurin piirtein samoin kuin tarjoilija kysyy millaisena asiakas toivoo pihvinsä tarjoiltavan ravintolassa. 

Vieraantuminen parisuhteessa on myös yleensä seurausta totuuden välttelemisestä. Niin monessa parisuhteessa hyökätään, puolustaudutaan tai vetäydytään sen sijaan, että suostuttaisiin aikuisina kohtaamaan se, mikä todellisesti satuttaa ja ahdistaa. Vuorovaikutus vaihtuu avoimen ja haavottuvaisen todellisen sisimmän näyttämisestä haarniskoiden kolisteluksi. Ei ole turvallista olla totta. Lapset oppivat jo varhain piilottamaan aidon sisimpänsä. Myös työpaikoilla ja monissa yhteisöissä lakaistaan asioita maton alle jopa enemmän kuin laki sallii. Verenpaineet ovat koholla ja työilmapiiri huono, mutta avointa kohtaamista ja pahan olon sanoittamista vältetään uupumiseen asti. Johtoporras vaikenee.

Joku meissä ihmisissä näyttää sitkeästi uskovan, että on turvallisempaa ja kannattavampaa piilottaa totuus kuin kohdata se. Uskomme olevamme turvassa roolien ja naamareittemme takana. Uskomme, ettemme voi kohdata totuutta itsestämme, ihmissuhteistamme, vanhemmuudestamme, johtajuudestamme, kivuistamme tai riippuvuuksistamme. Emme voi puhua totta tai kertoa, mitä oikeasti ajattelemme ja koemme.

Pelkäämme totuutta. Sen takana pelkäämme hylkäämistä ja yksin jäämistä. Sitä ettemme ole mitään. Että lopulta paljastumme arvottomiksi ja mitättömiksi. Pelkäämme ulkopuolelle jäämistä, sitä, että kukaan ei ole kiinnostunut meistä.  Pitkän pakomatkan ja loppumattomien näytelmien jälkeen emme itsekään enää tunnista todellista minuuttamme. Pahan olon kierre on valmis. Pelkäämme myös konfrontoida. Kulttuurissa, jossa näytelmää arvostetaan enemmän kuin aitoutta, tahtotilaa aitouden ja totuuden kohtaamiseen ei synny. Valerauhaa sitäkin enemmän.

Totuus ei kuitenkaan ole vihollisemme vaan ystävämme. Totuus kunnioittaa ja ilmentää sitä, ketä oikeasti olemme tai miten asiat kenenkin kokemusmaailmassa ovat. Kylmäksi se muuttuu vain siellä, missä sen kuulemista ei rakasteta. Epäaitous, kulissit ja pakeneminen ovat vihollisiamme. Ne luovat valhemaailman, jossa voimme huonosti, emmekä pääse eteenpäin. Ne syövät voimavarojamme ja tukahduttavat kasvumme ja toipumisemme. Ne estävät todellisen yhteyden sekä itseen että muihin. Sydänten väliin jää kylmä lasiseinä. Sisintä jäytää tyhjyys ja yksinäisyys. Merkitykselliset, terveyttä   vahvistavat ihmissuhteet syntyvät vain totuuden ja aitouden äärellä. Roolit ja kulissit kuuluvat näyttämölle. Totuus tekee vapaaksi. Sen hedelmistä nautitaan siellä, missä ymmärretään, että muuta ovea parempaan elämään ei ole. Ja hyvä niin. Voin kasvaa vain totuutta noudattaen rakkaudessa.

Kun pääsee maistamaan, millaista on elää aitona, totuudellisessa suhteessa itseensä, omaan elämäänsä ja toisiin ihmisiin,  ei enää halua kaivaa naamareita kaapistaan.

" Lapsuuttani leimasi köyhyys, häpeä, ihmisten pilkka, tiukkapipoinen kasvatus ja ainainen pelko. Olin todella yksin ja se tunne oli musertava. Muistan lukuisia tilanteita, joissa olen juossut piiloon, kiivennyt käsien ulottumattomiin, istunut tunteja hiljaa, ollut poissa ihmisten silmistä, kärsinyt yksinäisyyttä tai tuntenut vain syyllistä oloa. Minua ei hyväksytty sellaisena kuin olin ja kelpasin vain silloin, kun olin hiljaa, kunnolla ja tein töitä.  Monta kertaa selviydyin seuraavaan päivään haaveilemalla - asettamalla itseni toiseen ympäristöön, jopa toiseen perheeseen. " 

Olen saanut terapeuttina olla läheltä seuraamassa pienen ihmisen haaveilun voimaa. Haaveilua pidetään yleisesti ottaen höttönä tai mielen helppona pakopaikkana realiteeteistä. Sitä sen ei tarvitse olla. Alkusitaatti on osa erään ihmisen tarinaa, johon minulla on ollut etuoikeus tutustua. Tarina on rosoinen ja vahva. Se nostaa kyyneleet silmiin. Sen päähenkilö ei syntynyt kultalusikka suussa. Se on selviytymistarina, jossa haaveilu piti elämän avainta lukossa ja toivoa elossa.

Tositarina kertoo pienestä pojasta, joka kasvoi rakkaudettomuuden ja hyljeksinnän ilmapiirissä. Vitsaakaan ei säästetty. Lapsuus oli karua ja köyhää. Jo pienenä hän oppi, että oma perhe ei kuulu hyväosaisten joukkoon. Heikosta omanarvontunteesta tuli tuttu olotila koulussa ja kylillä. Kaiken kivun ja satuttamisen maailmassa pienen pojan selviytymiskeinoksi muodostui haaveilu. Se kuljetti hänet mielikuvien avulla toisiin maisemiin. Vielä aikuisena erittäin rankassa elämänvaiheessa tämä sama ihminen muistaa käyttäneensä lapsuudessaan oppimaansa työkalua - haaveilua. Mielikuviensa avulla hän nousi kirjaimellisesti pohjamudistaan ja lähti näiden ajatusten siivittämänä taas askel kerrallaan eteenpäin. Kohti haaveiden tavoitteita. Se vaati uskoa, sinnikkyyttä ja valtavan määrän pieniä askeleita, mutta maksoi vaivan. Matkalla odotti monta kaatumista ja nousemista. Tärkeintä oli kaatua oikeaan suuntaan. 

Haaveita voi kutsua myös unelmiksi. Tai uskoksi paremmasta. Unelmissa on valtavasti liikkeelle panevaa voimaa. Ne syövät alkupalaksi pessimismin ja kieltäytyvät kumartamasta esteille, joita jokaisella on yleensä yhtä helppo löytää kuin pisaroita vesisateesta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, että usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan, mikä vielä ei näy. Toivo kertoo unelmasta ja suunnasta, ojentautuminen taas todellisista arjen askelista kohti muutosta.  Molempia tarvitaan. Lähtöhetkellä unelma näyttää liian suurelta ja omat keinot aivan liian vähäisiltä. Se juuri kuuluu unelmien ja uskon luonteeseen. Muutoinhan ei uskoa ja unelmia tarvitakaan. " Kukapa toivoo sellaista, jonka jo näkee? " (Room 8:24)

Tiesitkö, että aivoille onnistumisen ajatteleminen on  sama asia kuin onnistuminen? Unelmointi ja uskon harjoittaminen siis valmistavat aivot toimimaan muutoksen suuntaan. Ne synnyttävät "kohti-tilan", joka tukee muutosta. Siksi haaveilu on vahvempi työkalu, kuin menneeseen jääminen liian pitkäksi aikaa. Vaikeat kokemukset saavat ymmärrettävästi ihmisen helposti uhriutumaan ja jäämään paikalleen. Omat eväät on syöty moneen kertaan. Kipu kieltää liikkumasta. Silloin tarvitaan uskoa ja mielen ojentautumista parempaan. Usko paremmasta ja ihan pienen pienet muutoksen askeleet tekevät ihmisistä selviytyjiä. Nämä "survaiverit" ovat sankareitani. Ihailen heitä. He eivät ole antaneet periksi edes takaiskujen jälkeen. Edessäpäin on kirkkaampaa. Siellä mieli voi vierailla hakemassa voimaa seuraavaan askeleeseen. 

Mieli on "kilpikonna". Toipuminen ja muutos vievät aikaa. Kuitenkin kilpikonnakin saavuttaa tavoitteensa ennemmin tai myöhemmin jos kulkee oikeaan suuntaan. Yleensä myös huomaa, että jo matkan aikana olo kevenee, ja usko omaan selviytymiseen kasvaa. Haaveilu on toivon hengitystä. Sen takana on toivon Jumala.

" En halua palata vanhaan vaan kehittyä edelleen ja löytää aina uusia ja kiinnostavia polkuja loppuelämän mittaiselle matkalle. Edelleen uskon, että Jumala on olemassa ja minun tarinani on kertomus ikuisesta oppimisesta ja peräänantamattomuudesta - siitä olen itsessäni ylpeä. "

Ensimmäinen asia, mitä pieni lapsi "kysyy" syntymänsä jälkeen on: "Olenko turvassa?" Hän kokee helposti turvattomuutta jo pelkästään ollessaan poissa vanhempansa läheltä, etäällä sylistä. Yksin jäämisen pelko saa hänet itkemällä pyytämään äitiään lähelleen. Harva ehkä tulee ajatelleeksi, että pienellä lapsella on luontainen taipumus stressi- ja valppaustilaan. Vauvalla ei kuitenkaan ole vielä kykyä rauhoittaa itse itseään, vaan hän tarvitsee siihen äitinsä sylin ja rauhoittelun.  Kun vanhemmat vastaavat lapsensa tarpeisiin lämpimällä katseella, puheella ja kosketuksella, se vaikuttaa hänen koko elämäänsä ja terveyteensä. Samalla lapselle kehittyy myönteinen minäkuva ja sitä kautta luontaisesti paremmat sosiaaliset taidot. Hänen käsityksensä itsestä ja toisista ovat pääosin myönteisiä ja luottavaisia. "Minä hyvä - sinä hyvä." Lapsen pelko karkoitetaan siis rakkaudella. Rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä voi ja saa olla oma itsensä. Vuosien saatossa lapsen sisälle rakentuu turva ja oma sisäinen koti, jossa hän myös kykenee itse rauhoittelemaan itseään. 

Mikäli lapsen kotiolot ovat turvattomat tai vanhemmuus on haurasta, turvattomuus jää vaikuttimeksi lapsen sisimpään. Hän oppii olemaan varuillaan ja rakentaa erilaisia selviytymiskeinoja. Elämää sävyttää kestostressi ja lapsen on vaikea rauhoittua. Puutteellisen hoivan ja tuen vuoksi minäkuvasta tulee negatiivinen. "Minä en ole hyvä - eikä sinuunkaan kannata luottaa." Turvaa ei rakennu sisälle, pelkoa sitäkin enemmän. Tämä näkyy tulevissa sosiaalisissa suhteissa. Myös koulukiusaaminen ja vaikea avioero synnyttävät tätä pelkoa. Pelko siitä, että ei ole rakkauden arvoinen kulkee mukana joka paikkaan.

Kun ihminen alkaa toimia suhteissaan pelosta käsin, sosiaaliset tilanteet tulevat haastaviksi.

Ristiriitaisesti niitä leimaa sekä vahva pelko yksin jäämisestä että läheisen yhteyden pelko. Kaikki tämä näkyy ihmisen käytöksessä. Uskomus siitä ettei ole arvokas eikä tervetullut yhteyteen saa aikaan miellyttämistä, takertumista ja erilaisia rooleja. Yhdestä tulee "pelle", jatkuva leikinlaskija. Toinen on "cool", viileä ja piilossa brändiensä tai omaisuutensa takana. Kolmas vaikuttaa vahvan ulkokuorensa ansiosta itsevarmalta, jopa tylytä, eikä päästä ketään lähelleen. Riittämättömyyden pelko saa jatkuvasti vertailemaan ja olemaan kateellinen. Toisen hyvä on itseltä poissa. Pelossa eläminen on kasvattanut ihmisen "tuntosarvet" maksimiinsa. Niillä tulkitaan toisten ilmeitä ja sanoja itselle epäedullisesti. Jotkut meistä alkavat pelon seurauksena kontrolloimaan, komentelemaan ja manipuloimaan muita.  Näin turvaton ihminen yrittää rakentaa hallinnan tunnetta pelon voittamiseksi. Yhtä kaikki, lopulta käy helposti niin, että se, mitä ihminen pelkää, alkaa tapahtua. Pelko toteuttaa agendaansa ja ihminen kokee itsensä entistä yksinäisemmäksi. Pelosta nouseva käytös on usein hyvien ihmissuhteiden muodostumisen esteenä. Ihminen alkaa vastustaa sitä, mitä eniten toivoo ja tarvitsee. Pelko estää aidon kohtaamisen.

Päästäkseen purkamaan näitä pelon käytösmalleja, ensimmäinen asia on niiden tunnistaminen ja kohtaaminen. Kohdata voi lopulta vain sen, minkä on tunnistanut. On myös tärkeää ymmärtää, että toistuva pelon tunne ihmissuhteissa nousee haavoittuneesta minäkuvasta ja lapsuuden kipeistä suhteista. Se ei ensisijaisesti nouse kyseessä olevasta tilanteesta. Vaikka pelon tunne tuntuu niin oikealta, se ei synny totuudenmukaisista uskomuksista. Ainutlaatuisuudessaan jokainen meistä on erilainen, mutta ei vääränlainen. Lapsuudessa saatu kohtelu on ollut vääränlaista. Valhe toimii myös toisin päin. Kun, joku sanoo jotain hyvää huonon minäkuvan ja pelon ohjaamalle ihmiselle, se ei tunnu todelta. Rakkauden ja huomion osoitus tuntuu väärältä, vaikka se olisi totta. Ihminen, joka ei pidä itseään rakkauden arvoisena, tuomaroi hyvät viestit itsensä ulkopuolelle. Näin valhe tuntuu vahvasti oikealta ja oikea valheelta ja se määrittää käyttäytymistä.

Omia uskomuksiaan on hyvä tarkastella, kun huomaa pelon ohjaavan suhteita. Niitä voi vaikka kirjoittaa paperille. Samalla voi tutkailla uskomuksista nousevaa tunnetta ja sitä, miten tunne ohjaa käyttäytymään. Näin tunnistaa lapsuudessa syntyneiden ihmisuhdepelkojen mekanismin. Väärien uskomusten viereen voi paperille kirjoittaa uskomukset, jotka nousevat jokaisen ihmisen olennaisesta arvosta ja ainutlaatuisuudesta. On tärkeää lopettaa väärin uskomusten ja valheiden vahvistaminen ja viljely ajattelussaan. Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi ja on siksi Jumalan rakkauden kohde sellaisenaan. Ihmiseksi tullut Jumala myös otti kaiken kivun, kärsimyksen, hylkäämisen ja väärän kohtelun päällensä ja antoi vastalahjaksi täyden hyväksynnän. Siihen hyväksyntään on turvallisinta laskea oman minuutensa ankkuri. Jumala on rakkaus. Siinä valossa on hyvä tunnistaa valheet valheiksi. Totuus tekee vapaaksi. Totuus on aina totta, mutta voidakseni kokea totuuden vaikutuksen inhmillisellä tasolla, sen tarvitsee sulautua minuun ja saavuttaa sisäinen ytimeni. Pelon vastalääke on rakkaus. Jotta rakkaus syrjäyttäisi pelon valtaistuimeltaan, siitä täytyy tulla jokapäiväinen leipämme. Siihen tarvitaan ajatusten, uskomusten, sanojen ja käytöksen uudistuminen. Päivä päivältä. Elämämme muuttuu, kun muutamme jotakin siitä, mitä ajattelemme ja teemme päivittäin. Rakkaus kumpuaa yhteydestä Jumalan rakkauteen.



On siis tärkeä tehdä päätös siirtyä itsensä puolelle. Jumala on jo siellä. Kun huomaa pelon vaikuttimen ihmissuhteissa, ymmärtää myös, että jonkun toisen huono käytös, nousee usein pelosta ja rakkauden puutteesta.

Luomalla yhteyden rakkauteen ja viljelemällä sitä päivittäin sisällämme, pelko pienenee. Rakkaudesta tulee vallitseva sisäinen motiivimme ja rauha alkaa vähitellen ohjata ihmissuhteitamme.

Kun kevätaurinko vihdoin lämmittää nenänpäätämme, ei kenelläkään ole intoa kulkea kadun varjoisaa puolta. Piilossa ollutta aurinkoa on saatava maksimimäärä. Juuri keväällä varjoisat paikat tuntuvatkin jotenkin erityisen elottomilta ja epämiellyttäviltä.

Varjoksi kutsutaan myös ihmisen persoonallisuuden hankalampaa puolta. Katseen kiinnittäminen tähän osaan itsessämme voi tuntua haastavalta ja väistelemme sitä samalla tavalla kuin varjoisia paikkoja aurinkoisena kevätpäivänä. Ei ole houkuttelevaa nähdä itsessään negatiivista tai kipeää puolta. Mielemme varjoon kuuluvat ne tunteet ja piirteet, joita pidämme negatiivisina ja epämiellyttävinä. Se, mitä varjoisalle puolellemme on kehittynyt, liittyy usein kasvuympäristöömme. Itseltään voikin kysyä, mikä omassa perheessämme ja kulttuurisamme oli sopivaa ilmaista liittyen tunteisiimme, tarpeisiimme ja ominaisuuksiimme. 

Vaikka omaan varjoon tutustuminen tuntuu jopa ikävältä, se on hyödyllistä puuhaa. Hyvään keskittyminen on elämässä tärkeää, mutta ilman itsetuntemusta se johtaa pakenemiseen ja kertyviin mielen ongelmiin. Mitä tiedostamattomampi varjo on, sitä enemmän se syö päivittäistä energiaa. Oman mielen maastoissa on siis hyvä liikuskella myös varjoisella puolella, niin että tunnistaa omat kipunsa ja kasvukohtansa. Ne seuraavat meitä joka tapauksessa kaikkialle. Mitä enemmän varjonsa kieltää, sitä voimakkaammin ja automaattisemmin se vaikuttaa ihmisen käytökseen ja kokemuksiin. Mitä syvemmässä vankityrmässä mielensä varjoa vartioi, sitä isompi ruutitynnyri sisimpään kehittyy. Tiedostamattomana se vaikuttaa jatkuvasti myös ihmissuhteissa. Varjoaan paossa olevan ihmisen reaktiot yllättävät usein hänet itsensäkin. Loukkaantuminen, loukkaaminen, tuomitseminen, puolustautuminen ja vetäytyminen seuraavat toisiaan sosiaalisissa tilanteissa. Perheessä, työpaikoilla ja seurakunnissa nämä aiheuttavat jatkuvia ongelmia. Lopulta ihminen itse on myös aika hukassa ja irrallaan todellisesta itsestään.

Oman varjonsa löytämistä voi helpottaa se, että pysähdymme miettimään, miksi joku piirre tai käytös toisessa ihmisessä ärsyttää itseä. Tai miksi se nostaa itsessä niin vahvan reaktion? Usein se on asia, jota sisimmässämme piilotamme ja häpeämme tai asia, mitä itse tarvitsemme lisää. Kun esimerkiksi joku nostaa "kissan pöydälle" työpaikalla, se tuntuu epämiellyttävältä, jos pelkäämme itse vaikeiden asioiden käsittelyä ja itsemme peilaamista. Kun puoliso nauraa röhöttää äänekkäästi ystäväpiirissä, se nolottaa, jos itseä hävettää ilmaista tunteitaan näkyvästi. Tuomitsemme toisen käytöstä itsekkääksi, yrittäessämme peitellä sitä itsessämme tai jos kadehdimme toisen kykyä pitää huolta itsestään.

Itsetuntemus auttaa meitä olemaan kokonaisemmin läsnä. Sen avulla tunnistamme rehellisemmin ja tarkemmin myös mielemme varjot. Meistä tulee armollisempia ihmisinä, kun tajuamme oman ja toisten keskeneräisyyden. Kun todellisen minämme piilottelu ei enää vie aikaa, meiltä vapautuu paljon energiaa ja voimavaroja muuhun. Huomatessamme, että toisen käytös herättää meissä hankalia tunteita, tiedämme miksi, ja osaamme kanavoida käytöstämme kypsemmin. Yksi terveen ihmisyhteisön rakennusaine onkin se, että ihmisillä on kohtuullisen hyvä itsetuntemus ja kyky kannustaa itseään ja muita terveeseen kasvuun.

Ihmisellä on koko elämänsä ajan tarve kuulua joukkoon ja olla yhtedessä itselle tärkeisiin ihmisiin. Lapsena tämä tarve on suurin ja yksin jäämisen kokemus merkitseekin uhkaa koko lapsen olemassaololle. Jos lapsi on pitkään uhan toimintaympäristössä, uhkamuistot tallentuvat tunne- ja kehomuistiin, eivätkä ole puheen avulla tavoitettavissa. Hylkäämistilanteissa aivojen mantelitumake alkaa myöhemminkin elämässä toimia kuin kiihtynyt lapsi ja sen reaktiot ovat hyvin alkukantaisia. Pelkkä hylkäämisen uhka saa ihmisen pois tolaltaan. 




Tutkijat ovat havainneet, että aivot reagoivat samalla lailla hylkäämiseen ja kipuun. Hylkääminen siis aktivoi ne alueet aivoista, jotka osallistuvat kivun kokemiseen. Se sattuu. Hylkäämiskokemuksen syntymiseen lapsena vaikuttavat liian pitkä ero vanhemmista, kontaktin ja hoivan puute, kaltoin kohtelu, kiusaaminen ja henkinen hylkääminen. Hylkääminen on yksi ihmisen traagisimmista tunnehaavoista. Aikuisena näitä tunnehaavoja aiheuttavat mm. pettäminen parisuhteessa.

Kun hylkäämisen pelko on jäänyt matkakumppaniksi, yksin oleminen on todellista, kipua tuottavaa erillisyyttä. Sosiaalisissa tilanteissa mieli herkistyy äärimmilleen. Ihminen on varuillaan, eikä osaa rakentaa yhteyttä luottavaisesti. Mieltä kalvaa jatkuva huoli yksin jäämisestä ja ihminen tulkitsee muiden ilmeitä ja eleitä itselleen epäsuotuisasti  "Toiset ihmiset eivät vaan kertakaikkiaan viihdy seurassani" on hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen perususkomus. Omaa käyttäytymistä ohjaa tarkkailu, toisten liiallinen miellyttäminen ja omien mielipiteiden sanomatta jättäminen. Hylkääminen vetää puoleensa hylkäämistä, koska ihminen ei uskalla olla aito oma itsensä toisten seurassa. Elämä tuntuu siksi yksinäiseltä myös ihmisjoukossa. Usein hylkäämiskokemusta kantava ihminen  on myös itse hylännyt itsensä. Hän ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Parisuhteessa menettämisen pelko näkyy kontrollointina ja mustasukkaisuutena. Kun hylkäämisen skeema aktivoituu, aikuisen ihmisen käytös muuttuu hätääntyneen lapsen käytökseksi. Vaikka suhde olisi vakaa, se usein tuntuu vain väliaikaiselta.

Mistä tie turvan ja rauhan toimintaympäristöön? Mistä tie yhteyteen - tuohon ihmisyyden syvimpään ytimeen? Mistä niin vahva sylikokemus, että hylkäämisen haava alkaisi vähitellen umpeutua? Syliksi tarvitaan iankaikkisen, rakastavan Jumalan käsivarret: "Minä en sinua jätä - en koskaan sinua hylkää." Syliksi tarvitaan myös toinen ihminen, mieli mieltä vasten. Kokemus rakkaudesta. Hylkäämisen pelosta kärsivä ihminen tarvitse turvallisia ja turvallisuutta palauttavia suhdekokemuksia toisilta ihmisiltä. Tieto turvasta ei riitä. Syliksi omalle sisäiselle uhatulle lapselle tarvitaan tämän lisäksi oma syli - uusi myötätuntoinen, rakastava suhde itseen - kädet oman sydämen ympärille. Kolminkertaisessa sylissä tunnehaava alkaa hiljalleen parantua, emmekä putoa enään hylkäämiskokemuksen mustaan aukkoon. Turva rakentuu tästä kolmiyheydestä: Jumala - toinen ja minä.


Ymmärtäessään kantavansa hylätyksi tulemisen haavaa sisällään, ihminen voi alkaa mielessään sijoittaa tunteen lapsuuteen ja tietoisesti rakentaa vähitellen luottamuksellisia suhteita. 
Käytännön kohtaamisissa voimme jokainen vaikuttaa hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen luottamuksen rakentumiseen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
 - kosketa ja halaa - se edistää kiintymyshormoni oksitosiinin erittymistä
 - katso hyväväksyvästi silmiin
 - kuuntele kunnioittavasti
 - luo yhteys toisen tarinaan ilmaisemalla halua ymmärtää hänen kokemuksiaan
 - sulje älypuhelin keskustelun ajaksi