Ongelmalliseksi pelko muuttuu, kun kadottamme otteen nykyhetkeen ja alamme rakennella pelottavia tulevaisuudenskenarioita. Ajattelemme pelkoajatuksia ja murehdimme tulevaa.

- Mitä jos en selviäkään tästä?

- Entä jos ruoka loppuu tai hoitoon ei pääsekään? 

On tärkeää muistaa, että aivomme eivät erota onko uhka juuri nyt oikeasti läsnä vai ajattelemmeko vain sitä. Ne kytkevät päälle hälytysjärjestelmämme molemmissa tapauksissa. Olo muuttuu tukalaksi, hengitys pinnalliseksi ja sydämen lyöntitiheys kasvaa. Ajatukset menevät tukkoon ja vatsa "pyörähtää ympäri" Tässä tilassa ihminen ostaa käsidesit loppuun, samoin vessapaperit, riisit ja tonnikalapurkit. Tahti on niin kiivas ja ajatukset niin sumussa ettei muista miettiä riittääkö niitä muille. Väärän hälytyksen syntyessä olisi hyvä auttaa sisäistä hälytysjärjestelmäämme puhumalla sille rauhoittavasti ja hengittelemällä rauhallisesti palleahengitystä. Tuoda mieli lempeästi tähän päivään ja hetkeen aistien ja arkiaskareiden kautta.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka virukseen suhtautumisesta on tullut joillekin tapa kalistella sapeleitaan. - Minä en pelkää! Teen sitä, tätä ja tuota. Menen ja tulen niinkuin huvittaa.

Pelolla on näköjään ollut superkätevää myös mitata uskon suuruutta tai pienuutta. 
- Tosi uskova ei pelkää! 
Aivan niinkuin Jumalalla olisi suuriakin ongelmia pelkäävien ihmisten kanssa. Vanhempina osaamme hyvin rauhoitella lapsiamme, jos he pelkäävät - emme arvostele heitä, vaan otamme syliin. Kyllä Jumalakin osaa rauhoitella pelkääviä lapsiaan ja ottaa heidät syliin - Hän on erikoistunut myrskyjen tyynnyttämiseen. Hän on lähellä ja ottaa sinua ja minua kädestä kiinni, vaikka yhteys toisiin ihmisiin onkin nyt monella meistä vain etäyhteyttä. Hän ei ole karanteenissa. Monet inhimilliset palvelunumerot ovat ruuhkautuneet. Jumalan palvelunumero on auki yötä päivää. Puhellaan hänelle ja kuunnellaan sydämessämme, miten hän rohkaisee meitä. Hän silittelee hiuksiamme, jotka hän on laskenut yksi kerrallaan. Hän kulki ihmisenä läpi kivun ja kuoleman, jotta kykenee ymmärtämään meitä juuri nyt. Hän kulki pelkoa kohti ristille ja ratkaisi sen, mitä me usein pelkäämme. Hän taluttaa meitä turvassaan jokaisena päivänä aina perille saakka. Ammennetaan hänen rauhastaan rauhaa tähän päivään. Muistetaan hänen ohjeensa olla murehtimatta huomisesta. Se tyynnyttää sisäistä hälytysjärjestelmäämme. 

"Rauhan minä jätän teille. Oman rauhani annan teille, 

en sellaista, jonka maailma antaa.  Olkaa rohkeat,

älkää vaipuko epätoivoon." Joh 14:27

On mielenkiintoista, miten usein me ihmiset kiemurtelemme oman elämämme totuuden edessä kuin madot koukussa. Emme halua kohdata sitä. Emme millään uskalla. Oman elämämme totuuden peitoksi hymyilemme kun itkettää, painamme töitä, kun pitäisi levätä, vetäydymme, kun pitäisi keskustella hankalista asioista, sanomme "kyllä" kun haluaisimme sanoa "ei" ja päinvastoin. Niin monet kieltäytyvät kohtaamasta totuutta juomisestaan, porno- tai, peliriippuvuudestaan tai muista addiktioistaan. "Kaikki on hallinnassa", vaikka todellisuudessa oma tahtoelämä on polvistunut addiktioiden edessä jo kauan sitten. 

Somessa avautuu maailma, joka suorastaan kutsuu meitä olemaan jotakin muuta kuin sitä, mitä oikeasti olemme. Instagrammin kuvista rakentelemme näppärästi sen kaltaisen elämämme portfolion kuin millaisena haluamme ihmisten näkevän meidät. Skannaamme toisia ihmisiä, jotta kykenisimme lukemaan millaisena he toivovat meidät - suurin piirtein samoin kuin tarjoilija kysyy millaisena asiakas toivoo pihvinsä tarjoiltavan ravintolassa. 

Vieraantuminen parisuhteessa on myös yleensä seurausta totuuden välttelemisestä. Niin monessa parisuhteessa hyökätään, puolustaudutaan tai vetäydytään sen sijaan, että suostuttaisiin aikuisina kohtaamaan se, mikä todellisesti satuttaa ja ahdistaa. Vuorovaikutus vaihtuu avoimen ja haavottuvaisen todellisen sisimmän näyttämisestä haarniskoiden kolisteluksi. Ei ole turvallista olla totta. Lapset oppivat jo varhain piilottamaan aidon sisimpänsä. Myös työpaikoilla ja monissa yhteisöissä lakaistaan asioita maton alle jopa enemmän kuin laki sallii. Verenpaineet ovat koholla ja työilmapiiri huono, mutta avointa kohtaamista ja pahan olon sanoittamista vältetään uupumiseen asti. Johtoporras vaikenee.

Joku meissä ihmisissä näyttää sitkeästi uskovan, että on turvallisempaa ja kannattavampaa piilottaa totuus kuin kohdata se. Uskomme olevamme turvassa roolien ja naamareittemme takana. Uskomme, ettemme voi kohdata totuutta itsestämme, ihmissuhteistamme, vanhemmuudestamme, johtajuudestamme, kivuistamme tai riippuvuuksistamme. Emme voi puhua totta tai kertoa, mitä oikeasti ajattelemme ja koemme.

Pelkäämme totuutta. Sen takana pelkäämme hylkäämistä ja yksin jäämistä. Sitä ettemme ole mitään. Että lopulta paljastumme arvottomiksi ja mitättömiksi. Pelkäämme ulkopuolelle jäämistä, sitä, että kukaan ei ole kiinnostunut meistä.  Pitkän pakomatkan ja loppumattomien näytelmien jälkeen emme itsekään enää tunnista todellista minuuttamme. Pahan olon kierre on valmis. Pelkäämme myös konfrontoida. Kulttuurissa, jossa näytelmää arvostetaan enemmän kuin aitoutta, tahtotilaa aitouden ja totuuden kohtaamiseen ei synny. Valerauhaa sitäkin enemmän.

Totuus ei kuitenkaan ole vihollisemme vaan ystävämme. Totuus kunnioittaa ja ilmentää sitä, ketä oikeasti olemme tai miten asiat kenenkin kokemusmaailmassa ovat. Kylmäksi se muuttuu vain siellä, missä sen kuulemista ei rakasteta. Epäaitous, kulissit ja pakeneminen ovat vihollisiamme. Ne luovat valhemaailman, jossa voimme huonosti, emmekä pääse eteenpäin. Ne syövät voimavarojamme ja tukahduttavat kasvumme ja toipumisemme. Ne estävät todellisen yhteyden sekä itseen että muihin. Sydänten väliin jää kylmä lasiseinä. Sisintä jäytää tyhjyys ja yksinäisyys. Merkitykselliset, terveyttä   vahvistavat ihmissuhteet syntyvät vain totuuden ja aitouden äärellä. Roolit ja kulissit kuuluvat näyttämölle. Totuus tekee vapaaksi. Sen hedelmistä nautitaan siellä, missä ymmärretään, että muuta ovea parempaan elämään ei ole. Ja hyvä niin. Voin kasvaa vain totuutta noudattaen rakkaudessa.

Kun pääsee maistamaan, millaista on elää aitona, totuudellisessa suhteessa itseensä, omaan elämäänsä ja toisiin ihmisiin,  ei enää halua kaivaa naamareita kaapistaan.

" Lapsuuttani leimasi köyhyys, häpeä, ihmisten pilkka, tiukkapipoinen kasvatus ja ainainen pelko. Olin todella yksin ja se tunne oli musertava. Muistan lukuisia tilanteita, joissa olen juossut piiloon, kiivennyt käsien ulottumattomiin, istunut tunteja hiljaa, ollut poissa ihmisten silmistä, kärsinyt yksinäisyyttä tai tuntenut vain syyllistä oloa. Minua ei hyväksytty sellaisena kuin olin ja kelpasin vain silloin, kun olin hiljaa, kunnolla ja tein töitä.  Monta kertaa selviydyin seuraavaan päivään haaveilemalla - asettamalla itseni toiseen ympäristöön, jopa toiseen perheeseen. " 

Olen saanut terapeuttina olla läheltä seuraamassa pienen ihmisen haaveilun voimaa. Haaveilua pidetään yleisesti ottaen höttönä tai mielen helppona pakopaikkana realiteeteistä. Sitä sen ei tarvitse olla. Alkusitaatti on osa erään ihmisen tarinaa, johon minulla on ollut etuoikeus tutustua. Tarina on rosoinen ja vahva. Se nostaa kyyneleet silmiin. Sen päähenkilö ei syntynyt kultalusikka suussa. Se on selviytymistarina, jossa haaveilu piti elämän avainta lukossa ja toivoa elossa.

Tositarina kertoo pienestä pojasta, joka kasvoi rakkaudettomuuden ja hyljeksinnän ilmapiirissä. Vitsaakaan ei säästetty. Lapsuus oli karua ja köyhää. Jo pienenä hän oppi, että oma perhe ei kuulu hyväosaisten joukkoon. Heikosta omanarvontunteesta tuli tuttu olotila koulussa ja kylillä. Kaiken kivun ja satuttamisen maailmassa pienen pojan selviytymiskeinoksi muodostui haaveilu. Se kuljetti hänet mielikuvien avulla toisiin maisemiin. Vielä aikuisena erittäin rankassa elämänvaiheessa tämä sama ihminen muistaa käyttäneensä lapsuudessaan oppimaansa työkalua - haaveilua. Mielikuviensa avulla hän nousi kirjaimellisesti pohjamudistaan ja lähti näiden ajatusten siivittämänä taas askel kerrallaan eteenpäin. Kohti haaveiden tavoitteita. Se vaati uskoa, sinnikkyyttä ja valtavan määrän pieniä askeleita, mutta maksoi vaivan. Matkalla odotti monta kaatumista ja nousemista. Tärkeintä oli kaatua oikeaan suuntaan. 

Haaveita voi kutsua myös unelmiksi. Tai uskoksi paremmasta. Unelmissa on valtavasti liikkeelle panevaa voimaa. Ne syövät alkupalaksi pessimismin ja kieltäytyvät kumartamasta esteille, joita jokaisella on yleensä yhtä helppo löytää kuin pisaroita vesisateesta. Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo, että usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan, mikä vielä ei näy. Toivo kertoo unelmasta ja suunnasta, ojentautuminen taas todellisista arjen askelista kohti muutosta.  Molempia tarvitaan. Lähtöhetkellä unelma näyttää liian suurelta ja omat keinot aivan liian vähäisiltä. Se juuri kuuluu unelmien ja uskon luonteeseen. Muutoinhan ei uskoa ja unelmia tarvitakaan. " Kukapa toivoo sellaista, jonka jo näkee? " (Room 8:24)

Tiesitkö, että aivoille onnistumisen ajatteleminen on  sama asia kuin onnistuminen? Unelmointi ja uskon harjoittaminen siis valmistavat aivot toimimaan muutoksen suuntaan. Ne synnyttävät "kohti-tilan", joka tukee muutosta. Siksi haaveilu on vahvempi työkalu, kuin menneeseen jääminen liian pitkäksi aikaa. Vaikeat kokemukset saavat ymmärrettävästi ihmisen helposti uhriutumaan ja jäämään paikalleen. Omat eväät on syöty moneen kertaan. Kipu kieltää liikkumasta. Silloin tarvitaan uskoa ja mielen ojentautumista parempaan. Usko paremmasta ja ihan pienen pienet muutoksen askeleet tekevät ihmisistä selviytyjiä. Nämä "survaiverit" ovat sankareitani. Ihailen heitä. He eivät ole antaneet periksi edes takaiskujen jälkeen. Edessäpäin on kirkkaampaa. Siellä mieli voi vierailla hakemassa voimaa seuraavaan askeleeseen. 

Mieli on "kilpikonna". Toipuminen ja muutos vievät aikaa. Kuitenkin kilpikonnakin saavuttaa tavoitteensa ennemmin tai myöhemmin jos kulkee oikeaan suuntaan. Yleensä myös huomaa, että jo matkan aikana olo kevenee, ja usko omaan selviytymiseen kasvaa. Haaveilu on toivon hengitystä. Sen takana on toivon Jumala.

" En halua palata vanhaan vaan kehittyä edelleen ja löytää aina uusia ja kiinnostavia polkuja loppuelämän mittaiselle matkalle. Edelleen uskon, että Jumala on olemassa ja minun tarinani on kertomus ikuisesta oppimisesta ja peräänantamattomuudesta - siitä olen itsessäni ylpeä. "

Ensimmäinen asia, mitä pieni lapsi "kysyy" syntymänsä jälkeen on: "Olenko turvassa?" Hän kokee helposti turvattomuutta jo pelkästään ollessaan poissa vanhempansa läheltä, etäällä sylistä. Yksin jäämisen pelko saa hänet itkemällä pyytämään äitiään lähelleen. Harva ehkä tulee ajatelleeksi, että pienellä lapsella on luontainen taipumus stressi- ja valppaustilaan. Vauvalla ei kuitenkaan ole vielä kykyä rauhoittaa itse itseään, vaan hän tarvitsee siihen äitinsä sylin ja rauhoittelun.  Kun vanhemmat vastaavat lapsensa tarpeisiin lämpimällä katseella, puheella ja kosketuksella, se vaikuttaa hänen koko elämäänsä ja terveyteensä. Samalla lapselle kehittyy myönteinen minäkuva ja sitä kautta luontaisesti paremmat sosiaaliset taidot. Hänen käsityksensä itsestä ja toisista ovat pääosin myönteisiä ja luottavaisia. "Minä hyvä - sinä hyvä." Lapsen pelko karkoitetaan siis rakkaudella. Rakkaudessa ei ole pelkoa. Siinä voi ja saa olla oma itsensä. Vuosien saatossa lapsen sisälle rakentuu turva ja oma sisäinen koti, jossa hän myös kykenee itse rauhoittelemaan itseään. 

Mikäli lapsen kotiolot ovat turvattomat tai vanhemmuus on haurasta, turvattomuus jää vaikuttimeksi lapsen sisimpään. Hän oppii olemaan varuillaan ja rakentaa erilaisia selviytymiskeinoja. Elämää sävyttää kestostressi ja lapsen on vaikea rauhoittua. Puutteellisen hoivan ja tuen vuoksi minäkuvasta tulee negatiivinen. "Minä en ole hyvä - eikä sinuunkaan kannata luottaa." Turvaa ei rakennu sisälle, pelkoa sitäkin enemmän. Tämä näkyy tulevissa sosiaalisissa suhteissa. Myös koulukiusaaminen ja vaikea avioero synnyttävät tätä pelkoa. Pelko siitä, että ei ole rakkauden arvoinen kulkee mukana joka paikkaan.

Kun ihminen alkaa toimia suhteissaan pelosta käsin, sosiaaliset tilanteet tulevat haastaviksi.

Ristiriitaisesti niitä leimaa sekä vahva pelko yksin jäämisestä että läheisen yhteyden pelko. Kaikki tämä näkyy ihmisen käytöksessä. Uskomus siitä ettei ole arvokas eikä tervetullut yhteyteen saa aikaan miellyttämistä, takertumista ja erilaisia rooleja. Yhdestä tulee "pelle", jatkuva leikinlaskija. Toinen on "cool", viileä ja piilossa brändiensä tai omaisuutensa takana. Kolmas vaikuttaa vahvan ulkokuorensa ansiosta itsevarmalta, jopa tylytä, eikä päästä ketään lähelleen. Riittämättömyyden pelko saa jatkuvasti vertailemaan ja olemaan kateellinen. Toisen hyvä on itseltä poissa. Pelossa eläminen on kasvattanut ihmisen "tuntosarvet" maksimiinsa. Niillä tulkitaan toisten ilmeitä ja sanoja itselle epäedullisesti. Jotkut meistä alkavat pelon seurauksena kontrolloimaan, komentelemaan ja manipuloimaan muita.  Näin turvaton ihminen yrittää rakentaa hallinnan tunnetta pelon voittamiseksi. Yhtä kaikki, lopulta käy helposti niin, että se, mitä ihminen pelkää, alkaa tapahtua. Pelko toteuttaa agendaansa ja ihminen kokee itsensä entistä yksinäisemmäksi. Pelosta nouseva käytös on usein hyvien ihmissuhteiden muodostumisen esteenä. Ihminen alkaa vastustaa sitä, mitä eniten toivoo ja tarvitsee. Pelko estää aidon kohtaamisen.

Päästäkseen purkamaan näitä pelon käytösmalleja, ensimmäinen asia on niiden tunnistaminen ja kohtaaminen. Kohdata voi lopulta vain sen, minkä on tunnistanut. On myös tärkeää ymmärtää, että toistuva pelon tunne ihmissuhteissa nousee haavoittuneesta minäkuvasta ja lapsuuden kipeistä suhteista. Se ei ensisijaisesti nouse kyseessä olevasta tilanteesta. Vaikka pelon tunne tuntuu niin oikealta, se ei synny totuudenmukaisista uskomuksista. Ainutlaatuisuudessaan jokainen meistä on erilainen, mutta ei vääränlainen. Lapsuudessa saatu kohtelu on ollut vääränlaista. Valhe toimii myös toisin päin. Kun, joku sanoo jotain hyvää huonon minäkuvan ja pelon ohjaamalle ihmiselle, se ei tunnu todelta. Rakkauden ja huomion osoitus tuntuu väärältä, vaikka se olisi totta. Ihminen, joka ei pidä itseään rakkauden arvoisena, tuomaroi hyvät viestit itsensä ulkopuolelle. Näin valhe tuntuu vahvasti oikealta ja oikea valheelta ja se määrittää käyttäytymistä.

Omia uskomuksiaan on hyvä tarkastella, kun huomaa pelon ohjaavan suhteita. Niitä voi vaikka kirjoittaa paperille. Samalla voi tutkailla uskomuksista nousevaa tunnetta ja sitä, miten tunne ohjaa käyttäytymään. Näin tunnistaa lapsuudessa syntyneiden ihmisuhdepelkojen mekanismin. Väärien uskomusten viereen voi paperille kirjoittaa uskomukset, jotka nousevat jokaisen ihmisen olennaisesta arvosta ja ainutlaatuisuudesta. On tärkeää lopettaa väärin uskomusten ja valheiden vahvistaminen ja viljely ajattelussaan. Jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi ja on siksi Jumalan rakkauden kohde sellaisenaan. Ihmiseksi tullut Jumala myös otti kaiken kivun, kärsimyksen, hylkäämisen ja väärän kohtelun päällensä ja antoi vastalahjaksi täyden hyväksynnän. Siihen hyväksyntään on turvallisinta laskea oman minuutensa ankkuri. Jumala on rakkaus. Siinä valossa on hyvä tunnistaa valheet valheiksi. Totuus tekee vapaaksi. Totuus on aina totta, mutta voidakseni kokea totuuden vaikutuksen inhmillisellä tasolla, sen tarvitsee sulautua minuun ja saavuttaa sisäinen ytimeni. Pelon vastalääke on rakkaus. Jotta rakkaus syrjäyttäisi pelon valtaistuimeltaan, siitä täytyy tulla jokapäiväinen leipämme. Siihen tarvitaan ajatusten, uskomusten, sanojen ja käytöksen uudistuminen. Päivä päivältä. Elämämme muuttuu, kun muutamme jotakin siitä, mitä ajattelemme ja teemme päivittäin. Rakkaus kumpuaa yhteydestä Jumalan rakkauteen.



On siis tärkeä tehdä päätös siirtyä itsensä puolelle. Jumala on jo siellä. Kun huomaa pelon vaikuttimen ihmissuhteissa, ymmärtää myös, että jonkun toisen huono käytös, nousee usein pelosta ja rakkauden puutteesta.

Luomalla yhteyden rakkauteen ja viljelemällä sitä päivittäin sisällämme, pelko pienenee. Rakkaudesta tulee vallitseva sisäinen motiivimme ja rauha alkaa vähitellen ohjata ihmissuhteitamme.

Kun kevätaurinko vihdoin lämmittää nenänpäätämme, ei kenelläkään ole intoa kulkea kadun varjoisaa puolta. Piilossa ollutta aurinkoa on saatava maksimimäärä. Juuri keväällä varjoisat paikat tuntuvatkin jotenkin erityisen elottomilta ja epämiellyttäviltä.

Varjoksi kutsutaan myös ihmisen persoonallisuuden hankalampaa puolta. Katseen kiinnittäminen tähän osaan itsessämme voi tuntua haastavalta ja väistelemme sitä samalla tavalla kuin varjoisia paikkoja aurinkoisena kevätpäivänä. Ei ole houkuttelevaa nähdä itsessään negatiivista tai kipeää puolta. Mielemme varjoon kuuluvat ne tunteet ja piirteet, joita pidämme negatiivisina ja epämiellyttävinä. Se, mitä varjoisalle puolellemme on kehittynyt, liittyy usein kasvuympäristöömme. Itseltään voikin kysyä, mikä omassa perheessämme ja kulttuurisamme oli sopivaa ilmaista liittyen tunteisiimme, tarpeisiimme ja ominaisuuksiimme. 

Vaikka omaan varjoon tutustuminen tuntuu jopa ikävältä, se on hyödyllistä puuhaa. Hyvään keskittyminen on elämässä tärkeää, mutta ilman itsetuntemusta se johtaa pakenemiseen ja kertyviin mielen ongelmiin. Mitä tiedostamattomampi varjo on, sitä enemmän se syö päivittäistä energiaa. Oman mielen maastoissa on siis hyvä liikuskella myös varjoisella puolella, niin että tunnistaa omat kipunsa ja kasvukohtansa. Ne seuraavat meitä joka tapauksessa kaikkialle. Mitä enemmän varjonsa kieltää, sitä voimakkaammin ja automaattisemmin se vaikuttaa ihmisen käytökseen ja kokemuksiin. Mitä syvemmässä vankityrmässä mielensä varjoa vartioi, sitä isompi ruutitynnyri sisimpään kehittyy. Tiedostamattomana se vaikuttaa jatkuvasti myös ihmissuhteissa. Varjoaan paossa olevan ihmisen reaktiot yllättävät usein hänet itsensäkin. Loukkaantuminen, loukkaaminen, tuomitseminen, puolustautuminen ja vetäytyminen seuraavat toisiaan sosiaalisissa tilanteissa. Perheessä, työpaikoilla ja seurakunnissa nämä aiheuttavat jatkuvia ongelmia. Lopulta ihminen itse on myös aika hukassa ja irrallaan todellisesta itsestään.

Oman varjonsa löytämistä voi helpottaa se, että pysähdymme miettimään, miksi joku piirre tai käytös toisessa ihmisessä ärsyttää itseä. Tai miksi se nostaa itsessä niin vahvan reaktion? Usein se on asia, jota sisimmässämme piilotamme ja häpeämme tai asia, mitä itse tarvitsemme lisää. Kun esimerkiksi joku nostaa "kissan pöydälle" työpaikalla, se tuntuu epämiellyttävältä, jos pelkäämme itse vaikeiden asioiden käsittelyä ja itsemme peilaamista. Kun puoliso nauraa röhöttää äänekkäästi ystäväpiirissä, se nolottaa, jos itseä hävettää ilmaista tunteitaan näkyvästi. Tuomitsemme toisen käytöstä itsekkääksi, yrittäessämme peitellä sitä itsessämme tai jos kadehdimme toisen kykyä pitää huolta itsestään.

Itsetuntemus auttaa meitä olemaan kokonaisemmin läsnä. Sen avulla tunnistamme rehellisemmin ja tarkemmin myös mielemme varjot. Meistä tulee armollisempia ihmisinä, kun tajuamme oman ja toisten keskeneräisyyden. Kun todellisen minämme piilottelu ei enää vie aikaa, meiltä vapautuu paljon energiaa ja voimavaroja muuhun. Huomatessamme, että toisen käytös herättää meissä hankalia tunteita, tiedämme miksi, ja osaamme kanavoida käytöstämme kypsemmin. Yksi terveen ihmisyhteisön rakennusaine onkin se, että ihmisillä on kohtuullisen hyvä itsetuntemus ja kyky kannustaa itseään ja muita terveeseen kasvuun.

Ihmisellä on koko elämänsä ajan tarve kuulua joukkoon ja olla yhtedessä itselle tärkeisiin ihmisiin. Lapsena tämä tarve on suurin ja yksin jäämisen kokemus merkitseekin uhkaa koko lapsen olemassaololle. Jos lapsi on pitkään uhan toimintaympäristössä, uhkamuistot tallentuvat tunne- ja kehomuistiin, eivätkä ole puheen avulla tavoitettavissa. Hylkäämistilanteissa aivojen mantelitumake alkaa myöhemminkin elämässä toimia kuin kiihtynyt lapsi ja sen reaktiot ovat hyvin alkukantaisia. Pelkkä hylkäämisen uhka saa ihmisen pois tolaltaan. 




Tutkijat ovat havainneet, että aivot reagoivat samalla lailla hylkäämiseen ja kipuun. Hylkääminen siis aktivoi ne alueet aivoista, jotka osallistuvat kivun kokemiseen. Se sattuu. Hylkäämiskokemuksen syntymiseen lapsena vaikuttavat liian pitkä ero vanhemmista, kontaktin ja hoivan puute, kaltoin kohtelu, kiusaaminen ja henkinen hylkääminen. Hylkääminen on yksi ihmisen traagisimmista tunnehaavoista. Aikuisena näitä tunnehaavoja aiheuttavat mm. pettäminen parisuhteessa.

Kun hylkäämisen pelko on jäänyt matkakumppaniksi, yksin oleminen on todellista, kipua tuottavaa erillisyyttä. Sosiaalisissa tilanteissa mieli herkistyy äärimmilleen. Ihminen on varuillaan, eikä osaa rakentaa yhteyttä luottavaisesti. Mieltä kalvaa jatkuva huoli yksin jäämisestä ja ihminen tulkitsee muiden ilmeitä ja eleitä itselleen epäsuotuisasti  "Toiset ihmiset eivät vaan kertakaikkiaan viihdy seurassani" on hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen perususkomus. Omaa käyttäytymistä ohjaa tarkkailu, toisten liiallinen miellyttäminen ja omien mielipiteiden sanomatta jättäminen. Hylkääminen vetää puoleensa hylkäämistä, koska ihminen ei uskalla olla aito oma itsensä toisten seurassa. Elämä tuntuu siksi yksinäiseltä myös ihmisjoukossa. Usein hylkäämiskokemusta kantava ihminen  on myös itse hylännyt itsensä. Hän ei pidä itseään rakkauden arvoisena. Parisuhteessa menettämisen pelko näkyy kontrollointina ja mustasukkaisuutena. Kun hylkäämisen skeema aktivoituu, aikuisen ihmisen käytös muuttuu hätääntyneen lapsen käytökseksi. Vaikka suhde olisi vakaa, se usein tuntuu vain väliaikaiselta.

Mistä tie turvan ja rauhan toimintaympäristöön? Mistä tie yhteyteen - tuohon ihmisyyden syvimpään ytimeen? Mistä niin vahva sylikokemus, että hylkäämisen haava alkaisi vähitellen umpeutua? Syliksi tarvitaan iankaikkisen, rakastavan Jumalan käsivarret: "Minä en sinua jätä - en koskaan sinua hylkää." Syliksi tarvitaan myös toinen ihminen, mieli mieltä vasten. Kokemus rakkaudesta. Hylkäämisen pelosta kärsivä ihminen tarvitse turvallisia ja turvallisuutta palauttavia suhdekokemuksia toisilta ihmisiltä. Tieto turvasta ei riitä. Syliksi omalle sisäiselle uhatulle lapselle tarvitaan tämän lisäksi oma syli - uusi myötätuntoinen, rakastava suhde itseen - kädet oman sydämen ympärille. Kolminkertaisessa sylissä tunnehaava alkaa hiljalleen parantua, emmekä putoa enään hylkäämiskokemuksen mustaan aukkoon. Turva rakentuu tästä kolmiyheydestä: Jumala - toinen ja minä.


Ymmärtäessään kantavansa hylätyksi tulemisen haavaa sisällään, ihminen voi alkaa mielessään sijoittaa tunteen lapsuuteen ja tietoisesti rakentaa vähitellen luottamuksellisia suhteita. 
Käytännön kohtaamisissa voimme jokainen vaikuttaa hylkäämisen pelkoa kantavan ihmisen luottamuksen rakentumiseen esimerkiksi seuraavilla tavoilla:
 - kosketa ja halaa - se edistää kiintymyshormoni oksitosiinin erittymistä
 - katso hyväväksyvästi silmiin
 - kuuntele kunnioittavasti
 - luo yhteys toisen tarinaan ilmaisemalla halua ymmärtää hänen kokemuksiaan
 - sulje älypuhelin keskustelun ajaksi

Jostain syystä olen viimeaikoina pohtinut, mitä kaikkea nöyryys tarkoittaa. Se ei tunnu olevan kovin suosittu eikä mediaseksikäs ominaisuus tässä egoa kiillottavassa ajassa. Onko se jo aikansa elänyt elämänasenne, joka vanhentuneena joutaa kierrätyksen sijaan lähiroskikseen? Nöyrä ihminen saatetaan nähdä liian pehmeänä tyyppinä. Ihmisenä, joka ei ota omaansa. 

Olen huomannut, että nöyryys sekoitetaan usein käsitteenä nöyristelyyn. Nöyristelevän ihmisen käytöksen läpi kuultaa kuitenkin epäaitous. Se on päälle liimattua ystävällisyyttä, joka tarkemmin tarkasteltuna maistuu hyvinkin keinotekoiselta. Nöyristely ei lähde ihmisen sydämestä, vaan pelosta ja hyväksynnän etsimisestä. Nöyristely voidaan joskus valita lähestymistavaksi omien etujen saavuttamista varten.

Nöyristely ei ole nöyryyttä.

Psalmin kirjoittaja lupaa paljon sanoessaan, että nöyrät perivät maan ja saavat onnen ja rauhan. Tuosta voisi ainakin kuvitella, että nöyryys olisi tavoittelun arvoista. Väite viittaa perintöön, johonkin, jossa nöyryys tuottaa meille tärkeitä asioita ajan mittaan. Nöyryyden harjoittaja nauttii hedelmistä, jotka kypsyvät hiljalleen. Nöyryys elämässä näyttäisi säilyttävän eniten sitä, mikä on säilyttämisen arvoista. Se viljelee jotain itselle ja ihmisyydelle arvokasta. Se ei tavoittele pikavoittoja vaan kartuttaa työllään sitkeästi merkityksellisempää  henkilökohtaista ja ihmisten välistä pääomaa. Nöyryys ajaa pitkillä valoilla. Se liittyy aina itseään suurempaan kokonaisuuteen.

Nöyryyttä kaipaavalle ihmiselle on suurempaa etsiä sitä, mikä on tärkeää, kuin olla itsestään tärkeä.


Nöyryys elämänasenteena vahvistaa itsetuntemusta ja sisäistä hyvinvointia. Se auttaa ihmistä suhtautumaan itseensä realistisesti, mutta ei vähättelevästi. Omat heikkoudet ja vahvuudet tulevat tutuiksi - minä olen minä. Matkalla ja kasvamassa. Nöyryys on yhteisen ihmisyyden ja keskeneräisyyden ymmärtämistä. Siitä kumpuaa terve itsevarmuus, joka ei perustu ylpeyteen eikä harhakuvitelmiin.  Nöyryyttä harjoittavan ihmisen ei tarvitse vertailla itseään muihin, harjoittaa kyynärpäätaktiikkaa, eikä voittaa väittelyissä. Hän osaa tarvittaessa väistää, ilman, että kokee jäävänsä jostakin paitsi. Virheet ja epäonnistumiset - omat ja toisten - ovat muistustus ihmisen rajallisuudesta. Kasvusta tulee elämänmittainen. Kaiken tarkastelu on tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. 

Nöyryyttä elämänasenteena viljelevä ihminen antaa toisten tuntea hänet sellaisena kuin hän on. Hän etsii myös muista ihmisistä aitoutta ja heidän todellista minuuttaan sen kaikkine puolineen. Nöyryys tuo ihmissuhteisiin luottamusta, aitoutta, lepoa ja hyväksyntää. Koska ihminen tuntee ja hyväksyy itsensä, on luonnollista kunniottaa myös toista sellaisena kuin hän on. Näin ihmissuhteista tulee todellisia ja merkityksellisiä. Ilo yhteisistä onnistumisista on nöyryyden tavaramerkki.

Nöyrän onni ja rauha perustuu tasapainoon, joka syntyy tyytyväisyydestä tähän hetkeen ja  kärsivällisestä ponnistelusta parempaan.

"Nöyrien kumppani on viisaus" Snl  - That makes sense!

Huoli huomisesta on yksi yleisimmistä mieltä kuormittavista tekijöistä. Murehdimme ja pelkäämme asioita, jotka liittyvät tulevaan. Mieli maalailee skenaarioita kaikesta siitä, mitä mahdollisesti voisi tapahtua. "Mitä jos?" Tulevaisuuteen liittyvät huolet koskevat usein terveyttä, parisuhdetta, lapsia, työtilanteita tai raha-asioita. Pahimmillaan ihminen ei pysty täysipainoisesti keskittymään tähän päivään, koska mielen täyttävät murheet tulevasta. Murehtimisen eräs alkukielen muoto tarkoittaakin mielentilaa, jossa mieli ikäänkuin jakaantuu ja vetää eri suuntiin. Nyt-hetki menee ohi ja energia karkaa pois käytöstämme. Kadotamme sen ainoan hetken, joka meillä todellisuudessa on yrittäessämme väistellä sitä, mitä ei ole olemassa.

Huomisesta huolehtiminen varastaa tehokkaasti iloa, laskee mielialaa ja häiritsee yöunia. Väsyneenä huolien kehää kiertävä mieli tipahtaa vain syvemmälle toivottomiin tulevaisuuden kuviin. Tämän päivän hyvät hetket jäävät huomaamatta. Ihmisen itsensä maalailema tulevaisuus, joka ei ole läsnä eikä totta, vangitsee hänen huomionsa ja läsnäolonsa. Elämää alkaa hallita varuillaan olo. Ajan myötä mielessä syntyy stressitila, joka vie sekä mielen että kehon epätasapainoon. Ihmisen mieli on kuin virta, muistuttaen hengitystä ja verenkiertoa. Siksi kaikki se, mikä on mielessämme, virtaa hermoverkkojen ja kemiallisten viestinviejien välityksellä kehoomme. Murehtiminen synnyttää kokonaisvaltaista huonoa oloa. Kun mieli on eri paikassa todellisuuden kanssa, erkaannumme myös itsestämme. 

On vaikea hyväksyä sitä, ettei voi tietää ja hallita tulevaa. Kukaan meistä ei kuitenkaan voi, joten siinä olemme lopulta kaikki samalla viivalla. Elämä näyttäisi silti kuin kysyvän, miten aion asennoitua huomiseen. Toivonko parasta vai pelkäänkö pahinta? Tai, mitä jos olisikin vain fiksusti pessimisti - ei tarvitsisi ainakaan pettyä! Kastuahan ei voi jos on jo märkä. Huono puoli tässä on se, että ojan pohjalla kulkeminen koko elämän ajan, on kohtuullisen surkeaa hommaa. Jotkut uskovat, että murehtiminen on pettymyksiin varautumista. Todellisuudessa murehtiminen heikentää kykyä selvitä tulevista haasteista. Positiivista tässä on se, että murehtiva ihminen on hyvä mietiskelijä. Mietiskelyn sisältöä vain pitäisi vaihtaa.

Jos tulevaisuudesta murehtiminen on näin hyödytöntä puuhaa, voisiko sen lopettamisen aloittaa? Napata se, hakoteille eksynyt mieli takaisin todellisuuteen uudestaan ja uudestaan. Mitä, jos vain päättää vallata nykyhetken takaisin hetki hetkeltä ja pyrkii tekemään siitä parasta mahdollista. Tehdä  näin sillä kaikella, mitä juuri nyt on käytettävissä. Mitä, jos suhtautuisi jokaiseen hetkeen ajatellen, että elää sen vain yhden ainoan kerran? Että se on ainutlaatuista. Että se on lahja ja siinä piilevät kaikki elämän tarjoamat mahdollisuudet. Voisi oikein tarkastella, mitä kaikkea se olemassaolon ohi kiitävä "momentum" sisältää. Samalla voi vetää syvään henkeä kiittäen elämän Antajaa siitä, että saa kokea tämän kaiken. Hyvän tai huonon, surullisen, haastavan tai loistavan. Jumalan kanssa kaikki voi vaikuttaa meidän parhaaksemme. Hän tulee nyt-hetkeen meitä vahvistamaan. Hän antaa sille merkityksen.

Myös oppiminen tapahtuu siis parhaiten, kun etsimme kasvua ja viisautta siitä, mitä elämä on opettanut ja mitä se sillä hetkellä opettaa. Tulevaisuuden pelkoon käytetyn energian voi suunnata rukoukseen, rakastamiseen ja välittämiseen tai asioihin, jotka kokee merkityksellisiksi. Voi myös miettiä, millaisia asioita haluaisi huomisessa nähdä ja kylvää ahkerasti niiden siemeniä. Tänään voi avata mielensä ja sielunsa tälle hetkelle niin, että näkee, haistaa ja maistaa sitä ainoaa todellista olemassa olevaa aikaa. Ikuisuutta hetki hetkeltä. Kannateltuna tässä ja tulevassa. Ajaton Jumala on jakanut ajan pieniin hetkiin. Hän on vastassa huomisessa.  

"Kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?"
"Älkää siis huolehtiko huomisesta päivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet" - Jeesus

Kuulen aina silloin tällöin kysyttävän, miten ihmeessä Jeesus ja terapia sopivat yhteen. Ei välttämättä mitenkään, ellei Jeesus merkitse ihmiselle mitään. Jos taas ihminen kulkee Jeesuksen seurassa tai on jollain tavalla kiinnostunut hänestä, terapia ja Jeesus sopivat mainiosti yhteen. Jeesuksen tavassa kohdata ihmisiä on runsaasti terapiaan sovellettavia, tärkeitä elementtejä. Ensimmäiset terapeuttiset välineet ovat täydellinen hyväksyntä ja armo. Vain niiden läsnäolossa ihminen uskaltaa kohdata haavansa, kipeän menneisyytensä tai ylipäätään oman sisimpänsä. Jeesuksen antama kohtaamisen malli tuo myös toisen tärkeän peruselementin terapiaistuntoon ja toipumiseen. Se on rohkeus kohdata itsensä mahdollismman totuudellisesti. Puhuessaan samarialaisen naisen kanssa kaivolla, Jeesus sanoi hänelle: "Totta sinä puhuit", kun nainen kertoi elämästään. Ehkä ensimmäistä kertaa tämä, kimuranteissa ihmissuhteissa elävä nainen, uskalsi avata sisintään tuntematta murskaavaa häpeää ja kokematta uskonnollisen maailman tuomioita. Jeesuksen käsittämätömästä kyvystä tarjota ihmiselle terapeuttinen, hoitava ja vapauttava kohtaaminen löytyy yksi toipumisen tärkein avain. Armo avaa tien uuteen.

Huomaan usein harmittelevani sitä, jollakin tavalla kloonattua kuvaa, jonka uskonnollinen maailma Jeesuksesta antaa. Kiiltokuvajeesus. Kummallisinta on, että hänestä tehdään elämää vierastava persoona. Ikäänkuin Jeesus ei kykenisi tai pyhyydessään haluaisi kohdata kaikkea sitä, mitä pieni ihminen täällä arjessaan kohtaa. Pahimmillaan Jeesuksesta tulee vain uskonnollinen hahmo, josta mennään sunnuntaisin juhlamenoin laulamaan ja kuulemaan. Oma todellisuus kielletään tai sen kohtaaminen tuntuu liian pelottavalta. Sinnekö se kirkkoon jää Jeesuskin seuraavaa sunnuntaita odottelemaan? Näin uskosta kehittyy elämää peittävä kulissi, eikä kaikki se hyvä, jota Jeesus todelliseen arkeemme  mahdollistaa, tavoita meitä.

Elämän antaja ei pelkää elämää, eikä arjen haasteita. Hän on todella kuin kotonaan meidän todellisuudessamme, miltä se ikinä näyttääkään. Joskus hän joutuu vain odottamaan, että olisimme valmiita lopulta kohtaamaan kivut mielessämme, haavat sydämessämme, rypyt parisuhteessaamme, haasteet vanhemmuudessamme, väärät asenteemme, mahdolliset riippuvuutemme ja vahingolliset tapamme toimia. Hänen terapeuttinen ja kasvattava vaikutuksensa piilee siinä, ettei hän tarjoa meille kaikkea apuaan valmiiksi pureskeltuna eikä suostu pika-apuautomaatiksemme joka tilanteeseen. Hän päinvastoin antaa meille aika rouhean elämän ja välillä kipeänkin kasvupaikan. Lusikka on monta kertaa otettava kauniisti omaan käteen. Välillä kuumien kyynelten saattelemana. Oman puseron sisälle kannattaa kuitenkin rohjeta tutustua ja löytää kasvun ja toipumisen palkitseva tie. Näkymätön sisin - mitä sinne ikinä kuuluukaan - synnyttää näkyvää todellisuutta ympärillemme koko ajan.

Jeesus ei prosessoi ja kasva puolestamme. Hän laittaa ihmisen itsensä aktiiviseen rooliin. Jotakin ensiarvoisen tärkeää hän meille kuitenkin kaiken tämän keskellä antaa. Hän tarjoaa meille ansiottoman armonsa, näyttää kasvun suuntaa, antaa siihen hyviä välineitä ja voimaa jokaiseen päivään kerrallaan. Hän rakastaa meitä enemmän kuin kukaan muu.  Hän on jo armahtanut meitä. Hän ei väheksy kipuamme, vaan johtaa sen läpi ja antaa aikaa parantua. On enemmän kuin vapauttavaa elää aitoa ja rehellistä elämää myös kaikessa keskeneräisyydessä. Jeesus on ollut ihmisen ihon alla ihmisenä ja kohdannut tämän elämän (ja kuoleman) haasteet. Hän lupaa, että vaikeatkin asiat voivat vaikuttaa parhaaksemme. Hän ei ole kiiltokuvajeesus. Hän on Jumala, joka tuli ihmiseksi, meitä varten. Arjen Jeesus.

Lisää Jeesuksen ja terapian välistä yhteyttä löytää, kun tutustuu vaikka alkuunsa hänen opetuksiinsa anteeksiantamisesta ja -saamisesta, kannateltuna olemisesta, kiitollisuudesta, itsensä ja toisen rakastamisesta, ajattelun tervehtymisestä, rauhasta ja luottavaisesta suhtautumisesta huomiseen päivään. 

Aina silloin tällöin liikun pienten 2-vuotiaiden lastenlasteni kanssa julkisilla paikoilla, kuten kaupoissa, uimahalleissa ja puistoissa. Koska ihmissuhteet ja ihmisten hyvinvointi kiinnostavat minua, kiinnitän automaattisesti huomiota siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Huomaan, miten avoimesti ja aidosti lapset toimivat. He katsovat ihmisiä, hymyilevät (välillä itkevätkin) ja juttelevat niitä näitä. Samalla, kun he turvautuvat omaan vanhempaansa tai isovanhempaansa, he ovat auki ympäristölle ja toisille lapsille. Usein he tietämättään kannattelevat sosiaalista tilannetta aitoudellaan ja kiinnostuksellaan. Mutta mitä tekevät aikuiset? Tänään tulin eräästä ovesta sisään yhtä aikaa, kun vastakkaiselta puolelta tuli ulos lastaan ja tavaroitaan kantava äiti. Välittömästi, kun näin äidin pyörähdin takaisin ja sanoin: "Anteeksi, en huomannut teitä", ja riensin pitämään hänelle ovea auki. Mitä sain vastukseksi? "Olisin mä sen itsekin puskenut auki". Siihen sitten jäin seisomaan ovenripa kädessäni.

On merkillepantavaa, että lapsilla näyttää olevan enemmän sosiaalisia taitoja kuin aikuisilla. Mutta mitä me heille opetamme? Tule sellaiseksi kuin minä. Ei täällä muita huomioida eikä muille puhuta. Ei hymyillä eikä avata ovia. Me pärjätään yksin. Ja perille näyttää oppi ikävä kyllä menneen jo muutaman sukupolven ajan. Niin surullista. Mihin on kadonnut luontainen tapa jutella lapselle muista lapsista tyyliin "vauvakin on tullut uimaan"? Se olisi sosiaalinen ovenavaus toisten huomioimiseen lasten maailmassa. Täällä on muitakin ihmisiä. Lapset kyllä yrittävät opettaa vanhempiaan : " Äiti, tuolla tädillä on ihan pieni vauva". Mutta aikuiset ovat jo oppineet vaikenemaan. Vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy, mutta kyseiset huomiot ovat liian yleisiä.

En jaksa millään vajota ajatukseen, että tällaisia me suomalaiset vain ollaan. Tänne Suomen kokoiselle maapalaselleko on heitetty 5 miljoonaa ihmistä, jotka on tuomittu tujottamaan kohti maata, pärjäämään yksin ja väistelemään vastaantulijan katsetta? Vai koskeeko tämä vain meitä pääkaupunkiseudun asukkaita? Mitä enemmän me hoemme tätä mantraa, sitä ankeammaksi sosiaaliset tilanteet käyvät. Uskon, että voimme valita toisin. Uhmata umpimielistä geeniämme. Kurottautua ensin vaikka haparoiden toista kohti. Irrottautua yksinpärjäämisen jalkapuusta. Oppia sanomaan kiitos ja ole hyvä. Se tekisi meille varmasti niin hyvää. Olisi varsin terapeuttista vaihtaa muutama sana uimahallin saunan lauteilla. Luoda sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta, "me-kokemusta". Joukkuehenkeä sillä hetkellä paikalla olevien kanssa. Vaikka vain hymyillä. Jospa hoksaisimme, että voimme olla terapiaa toinen toisillemme.  Joskus on tarvetta olla omissa ajatuksissaan, mutta ei näin massiivisesti. 

Meillä on ihailtu yksinpärjäämisen kulttuuria. Se on osasyynä henkiseen pahoinvointiimme. Suhteet, lupa tarvita ja auttaa toisia ovat nimittäin keskeisiä asioita ihmisyydessä. Me-henkeä voi kokea ja opetella niin kaupan kassajonossa kuin ruuhkabussissakin. Tässä olisi hyvä kohta tulla lasten kaltaisiksi. Huonolta näyttää, jos lapset tulevat meidän kaltaisiksi. 

Täydellisyyden tavoittelu kuuluu ahdistusta ylläpitäviin elämänasenteisiin. Täydellisyyden tavoittelija luo täydellisiä mielikuvia siitä, miten elämän pitäisi mennä, millainen hänen pitäisi eri tilanteissa olla ja kuinka selviytyä. Tämä muodostaa oravanpyörän, jossa jokainen päivä on suoritus. Rima on aina olemassa, mutta sitä on lähes mahdotonta ylittää niin, että voisi illalla olla päiväänsä  ja itseensä tyytyväinen. Siksi huomenna on yritettävä entistä kiivaammin. Itsensä syyttäminen, rankaiseminen ja tuomitseminen pitävät perfektionistin mieltä tässä itseään toistavassa ahdistavassa kehässä.

Täydellisyyden tavoittelija etsii lopulta hyväksyntää itseltään ja muilta. Hän pelkää virheitä ja epäonnistumisia. Kierre voi syntyä monista eri asioista, kuten siitä ettei ole lapsena saanut kokea ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää tai on kasvanut epätasapainoisissa suhteissa kuten alkoholistin lapsena. Joskus täydellisyyden tavoittelu syntyy lapselle, joka on aina pärjännyt hyvin koulussa, ollut kiltti ja onnistuva. Opettaja tai vanhemmat ovat antaneet hyvää palautetta ja kehuja onnistumisista. Kehuista on tullut ansa, virheistä pelottavia ja hän on alkanut täyttää toisten odotuksia. Pienetkin virheet ovat saaneet suhteettomia mittakaavoja. Hänelle ei ole muodostunut välineitä selvitä todellisista pettymyksistä ja pitää niitä elämään kuuluvina.

Häpeä kuuluu usein perfektionistin elämään. Toisille ihmisille on näytettävä vain onnistunut ja menestyvä puoli itsestä. Töissä esimiehen tai asiakkaan negatiivinen palaute romahduttaa hänet ja johtaa valtavaan itsesyytökseen. Toisilla täydellisyyden tavoittelu liittyy ulkonäköön, joillakin taas opiskeluun ja työhön tai taloudelliseen menestykseen. Osa kiillottaa, siivoaa ja sisustaa kotiaan täydelliseksi. Jonkun muun ulkosivun kiillotukseen liittyvät läheiset ihmissuhteet, täydelliseltä näyttävä parisuhde ja menestyvät lapset. Pahimmillaan perfektionisti yrittää epätoivoisesti pitää täydellisyyden myyttiä yllä kaikilla elämän osa-alueilla. Sanomattakin on selvää, että täydellisyyden tavoittelu uuvuttaa ja vie elämänilon. Lopulta se johtaa myös yksinäisyyteen, koska perfektionisti liittyy toisiin ihmisiin vain pinnallisesti. Hän ajautuu siihen mitä pelkää, eli liian vahvaan erillisyyteen toisista. Hän ei ole yhteydessä muihin koko minuutensa kautta. Hän on itse hylännyt oman haavoittuvan, epätäydellisen ja inhimillisen puolensa. Yhteys omaan ja toisten sisäiseen ytimeen on poikki.

Jostain syystä tämä aika myös synnyttää täydellisyyden tavoittelua, vertailua ja kiusausta kiillottaa pintaa. Ihminen luo itsestään portfolio-ohjuksen, jossa hän esittelee vain tiukan seulan läpi tulleita asioita omasta elämästään ja itsestään. Globaali maailma tarjoaa runsaasti mielikuvia menestyvästä elämästä. Ketä nyt kiinnostaisi keskinkertaisuus!? Parhaansa tekeminenkään ei oikein riitä. Tavallisuus kuulostaa harmaalta ja tylsältä elämältä. Olemme itse rakentaneet malleja, joiden kiivaassa toteuttamisessa happi uhkaa loppua. Vierellä vaanii masennus ja pelko väsähtämisestä.

Elämä ei kuitenkaan ole kaikilta osin hallittavissa eikä alistu määräiltäväksemme. Meille tekee hyvää nöyrtyä tämän majesteetin edessä. Se tekee omat mutkansa meiltä kysymättä. Mieli, joka oppii joustamaan päivittäisissä muuttuvissa tilanteissa ja ymmärtää, että kaikki ei riipu hänestä itsestään, alkaa voida paremmin. Tavallisesta arjesta tulee merkityksellistä, jopa pyhää, kun oppii itse arvostamaan sitä. 

On parempi etsiä elämän merkityksellisyyttä ja tarkoitusta kuin täydellisyyttä. 

Elämän merkityksellisyyteen sisältyy aina rakkaus ja sitä kautta muut ihmiset, suhteet ja yhteys. Voimme tarjota toisillemme turvaa, luomalla aidon ja hyväksyvän yhteyden. Sen sisällä perfektionistikin voi pikkuhiljaa uskaltaa näyttää minuutensa kaikkia puolia. Jotta täydellisyyden tavoittelija pääsee ulos ahdistavalta kehältään, hänen tarvitsee tehdä rauha myös itsensä kanssa. Ilman sitä kenenkään osoittama rakkaus ei pääse sisään. Hän itse tuomaroi rakkauden itsensä ulkopuolelle. Itsensä piiskaamisen voi kuitenkin lopettaa harjottamalla armoa ja itsemyötätuntoa. Omasta hyvinvoinnista täytyy tulla tärkeämpää kuin siitä, miltä kaikki ulospäin näyttää. Jos osaisin, kirjoittaisin oodin tavallisuudelle. Arjen elämälle, josta voi kiitollisena nauttia ja iloita keskeneräisenä toisten keskeneräisten kanssa. Se johtaa vapauteen ja luovuuteen, jossa uskaltaa yrittää ja epäonnistua. 

Täydellisyyskin on olemassa. Mutta sitä ei voi koskaan itse ponnistelemalla saavuttaa. Se on lahja. 

Täydellisyyttä on olla vajavaisena ihmisenä täydellisesti hyväksytty, armahdettu ja rakastettu. 

Täydellisyys tuli ja tulee siis täydellisen Rakkauden myötä. "Kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi" Kol 3:14. Rakkaus kohtelee keskeneräisyyttä ja haavoittuvaisuutta kunnioittaen. Se lahjoittaa ilmaiseksi sen, mihin täydellisyyden tavoittelija ponnisteluillaan pyrkii eli hyväksynnän.  Luvan olla se joka on, jotta voi tulla siksi joksi voi tulla.