MIELEN MAASTOISSA

Lepo mielessä

8.22

Lepääminen on lempeä sana. Siitä tulee mieleen muhkea sänky pehmeine petivaatteineen tai kotisohva ja viltti, johon kietoutua himmeässä valossa. Monille meistä lepo yhdistyy mielikuvaan lomasta, mökistä tai köllöttelystä lämpimillä hiekkarannoilla. Sanana lepääminen nostaa mieleen myös muita sanoja kuten rentous, hyvä olo, levollisuus ja rauha.

Puhekielestä löytyy sanonta ”levosta käsin”, joka viittaa siihen, että mihin ikinä ryhdymmekään, sen olisi hyvä alkaa ja jatkua niin, että perusasetuksena olisi levon olotila. Lepo tekemisessä kytkee meidät luovuuteen, intoon, iloon ja motivaatioon. Lepo avaa asioita, antaa tilaa hengittää ja paljastaa edessämme olevat mahdollisuudet. Levottomuus ja stressi sen sijaan sulkevat mielen. Ne tukahduttavat luovuuden, vievät ajan mittaan motivaation ja sumentavat silmämme mahdollisuuksilta. Mieli menee tukkoon ja siirrymme suorittamis- ja selviytymismoodiin. Ohimenevänä elämäntilanteena näistä ei ole haittaa.

Kaikilla meillä on varmasti kokemuksia siitä, että lepo ei löydä luoksemme. Ulkoiset puitteet lepäämiseen voivat olla optimaaliset, mutta lepo antaa odottaa itseään. Päivän, kaksi, viikkoja, joskus jopa kuukausia. Olo on stressaantunut ja levoton, keho jännittyy eikä off-nappulaa löydy. Ei kunnolla edes nukkuessa. Keho ja mieli ovat ylikierroksilla. Moottori savuttaa. On aika puhaltaa peli poikki ajoissa ettei pala loppuun.

Stressitila syntyy, paitsi liiasta kiireestä ja paljosta työstä, niin aivan erityisesti mieleemme syntyvistä paineista ja kuormista. Mieltä kuormittavat asiat siirtyvät kehoon, ja siksi stressi ei ole koskaan vain korvien välissä, vaan myös kehossamme. Adrenaliini- ja kortisolitasot elimistössämme nousevat, hartiat jännittyvät, vatsa reistailee tai päätä särkee. Sympaattinen hermosto aktivoituu ja vie koko kehon pois tasapainotilasta. Väsyttää, mutta lepo on karannut omille teilleen lupaa kysymättä. Uni muuttuu pinnalliseksi, eikä olo ole aamulla virkeä. Mikäli stressitilaa ei saa purettua, se altistaa erilaisille sairauksille.

Levon täytyy tapahtua ensin mielessä. Sen jälkeen kehokin voi levätä. Päivittäisen stressitilan saa purettua liikunnalla tai muilla harrastuksilla sekä vähentämällä työnmäärää, mutta mielen sopukoihin pinttynyt stressi vaatii asioiden käsittelyä ja uusia tapoja suhtautua elämään ja asioihin.

Ei siis ole yhdentekevää, mitä mielessä pyörittelemme ja minkälaista kehää ajatuksemme kiertävät. Mielemme lepoa varastavat tehokkaasti murehtiminen, ylihuolehtiminen ja täydellisyyden tavoittelu. Samoin se, ettemme pysty hyväksymään sen hetkistä elämäntilannetta, vaan mietimme kaiken aikaa sitä, miten asioiden mielestämme pitäísi olla. Suurempi tai siistimpi koti, menestyvämmät lapset, kiinteämpi vartalo tai paksumpi pankkitili. Toisten miellyttäminen ja ulkoapäin ohjautuminen ovat myös tehokkaita levon nakertajia. Jos lista on vielä liian lyhyt, voi siihen lisätä vertailun, kateuden ja jatkuvan negatiivisuuden. Lepo on taatusti tipotiessään.

Tämän listan yhteydessä on hyvä huomata, että nämä stressiä ylläpitävät mielen myrkyt voivat hallita olotilaamme, vaikka arki olisi suhteellisen hyvää. Niihin ei siis tarvita käsillä olevaa suurta kriisiä. On myös tärkeää oivaltaa, etteivät listassa olevat asiat hyödytä mitään, mutta haittaavat sitäkin enemmän. Emme hyödy niistä myöskään elämän kriisiytyessä. Päinvastoin. Niistä kannattaa päästää irti. Kyky saavuttaa lepo omassa mielessään on opittavissa. Kun mieli kiinnittyy vahvasti ja hyväksyvästi läsnä olevaan hetkeen ja elämäntilanteeseen alamme löytää lepoa. Asiat ovat niinkuin ne ovat. Ehkä ainakin osan asioista voi ratkaista murehtimisen sijaan. Kiitollisuuspäiväkirja auttaa näkemään, mikä juuri nyt on hyvin. Irti päästäminen avaa luovuuden ja tämänhetkiset mahdollisuudet. Itseensä tipahtaminen motivoi elämään omaa ja omannäköistä elämää sellaisena kuin se juuri nyt on. Lepo alkaa löytyä. Ilostakin saa kiinni. Se kuplii siellä, missä mieli pääsee vapaaksi turhista taakoista.

mieli

Tahdotko tulla terveeksi

23.15

Hengellisellä kentällä on omat kipukohtansa ja kasvuhaasteensa. Yksi niistä on suhtautuminen sisäisin kipuihin ja psyykkisiin ongelmiin. Kirjoitan tästä aiheesta tietoisena myös kaikesta siitä hyvästä ja mielenterveyttä tukevasta puolesta, jota seurakunnista löytyy. Aiheen ongelmat eivät ole koko kristikunnan ongelmia.

Erilaiset painotukset ja teologiset näkemykset ovat aina olleet olemassa, ja hyvä niin. Ne ainakin jossain määrin varjelevat liian yksioikoisilta uskon ja Raamatun tulkinnoilta, jotka usein loputa kertovat enemmän tulkitsijasta itsestään kuin Jumalasta. Nämä tulkinnat eivät tee oikeutta Jumalan rikkaalle persoonalle, jota Hänen luomakuntansa ja Sanansa heijastelevat. Jumala ei asetu suurennuslasimme alle meidän määriteltäväksemme. Jäykät tulkinnat kertovat myös jäykästä mielestä, joka ei tue ihmisen mielenterveyttä. Kristinuskon ydin on selvä ja yhteinen. Se löytyy tiivistettynä uskontunnustuksesta. Sen tärkein tehtävä on johtaa meidät suhteeseen Jumalan kanssa.

Olisi tärkeää oivaltaa, ettemme voi määritellä ja loppuun asti selittää Jumalaa. Se tekee Jumalasta Jumalan ja ihmisestä ihmisen. Se antaa turvan. Ihmismielellä selitetty Jumala tekee Jumalasta pienen. Kaiken tietämisen tarve viestii ihmisen liian vahvasta hallinnan ja kontrollin tarpeesta. Usein se viestii peloista ja haavoista. Turvan löytäminen ei-tietämisessä pohjautuu suhteeseen, jossa ihminen pitää Jumalaa luotettavana. Ilman kaiken tietämistä ja selittämistä.

Ääri-ilmiöiden ja -tulkintojen takana on usein ihmisen oma sisäinen epätasapaino ja rikkinäisyys.

Mikäli ihmistä ei ohjata toipumaan terapian tai muun avun kautta, ongelmat vahvistuvat. Mielen haavojen paraneminen on prosessi, johon tarvitaan asioiden avointa käsittelyä, itsensä ja historiansa ymmärtämistä ja peilausta. Herätyskristillisyydessä on ollut ominaista ajatella ja odottaa - varsinkin menneinä vuosikymmeninä - että hengellinen herääminen ja Jumalan löytäminen muuttavat hetkessä koko ihmisen. Tämä on johtanut ikäviin seurauksiin.

Yksi seuraus on se, että haavoitettu ihminen alkaa palvella seurakunnassa välittömästi liian haastavissa tehtävissä. Usein jopa johtopaikoilla. Mielen alueen ongelmat jäävät vaille huomiota tai ne hengellistetään, jolloin ne saavat epäterveitä muotoja. Osalla uskosta tulee ahdasmielistä ja ahdistavaa. Usko muuttuu suorittamiseksi. Toiset menevät vastakkaiseen suuntaan ja juoksevat kokemuksesta toiseen, jotta edes hetken kestäisivät itseään ja haasteitaan. Näiden ilmiöiden ympärille rakentuu kipeitä hengellisiä kulttuureita. Rikki mennyt pieni ihminen kiertää kehää. Joillakin mielen sisäinen kipu vie hiljaiseen, yksinäiseen kärsimykseen.

Tämän kehityksen seurauksena ihmisen mielen (myös arjen) todellisuus ja hengellinen todellisuus erkaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan, jolloin hän alkaa voida entistä huonommin. Samoin hänen koko perheensä. Kun mitään quick-fix apua ei tullutkaan ihminen alkaa hävetä ongelmiaan, pelkää ja piilottelee. Lisäksi hän kokee huonommuutta ja häpeää heikkoa uskoaan. Jossain vaiheessa ristiriita ja kipu käyvät liian suuriksi. Pahimmillaan tämä johtaa elämän syöksykierteeseen, jopa epätoivoisiin tekoihin. Kun näin käy, asiaa käsitellään helposti vain ”väärin – oikein” akselilla. Ympärillä soivat joko totuuden torvet tai ympäripyöreän rakkauden sävelet. Kummastakaan ei ole apua. Suurinta rakkautta olisi ohjata ihminen käsittelemään ja kohtaamaan omat kipunsa ja rikkinäisyytensä. Kysyä häneltä Jeesuksen tavoin: ”Tahdotko tulla terveeksi.”

Jeesus ei ole laastari. Hän ei myöskään pelkää katsoa uskonnollisten laastareiden alle ihmisen kipuihin ja haavoihin. Hän tuli särjettyjä sydämiä varten. Toipuminen lähtee senhetkisen todellisten sisäisten haasteiden ja kipujen myöntämisestä. Totuus tekee lopultakin vapaaksi. Armo mahdollistaa sen kohtaamisen. Osa kivuista voi jäädä matkaseuraksi, mutta niiden kanssa oppii elämään. Toipuminen vie hiljalleen kohti ehyempää elämää, mielen ja hengellisen elämän parempaan tasapainoon.

Yhdessä

21.12

Suomi 100 -vuotta juhlavuoden teema on "Yhdessä". Hieno, mutta myös erittäin tarpeellinen ja terveellinen teema. Suhteiden ja yhteyden vaikutus ihmisen henkiseen hyvinvointiin on kiistämätön. Yksinäisyyden väitetään olevan myös fyysiselle terveydelle jopa tupakointia vaarallisempaa. Ilmeisesti juhlavuoden teeman on tarkoitus liikuttaa meitä enemmän yhteyden suuntaan ja toisiamme kohti.

Kuva: Cornelia Närhi

Yksilöllisyyden vahva korostaminen näyttäisi johtaneen meitä suomalaisia liian vahvaan erillisyyteen ja yksinäisyyteen. Itsensä jatkuva kehittäminen ja oman erityisyyden painottaminen uhkaavat jättää ihmissuhteet jalkoihinsa. Ihmissuhteiden hoitamiselle ei liikene aikaa. Ehkäpä niitä ei ole myöskään ymmärretty riittävästi arvostaa. Monilla suhteet ovat haavoittuneet jo lapsuuskodissa, ja niiden muodostaminen voi jatkossakin olla vaikeaa.

.Jos oman erityisyyden löytyminen merkitsee jatkuvaa unelmajahtia, ja itsensä toteuttamisesta tulee pakkomielle, olemme vaarassa. Takana on ihmisen pinttynyt uskomus, että elämän onni ja tyytyväisyys tulevat omasta menestymisestä tai saavutuksista. Merkityksellisellä työllä ja saavutuksilla on toki osansa meidän onnessamme, mutta suurempi onni, tyytyväisyys ja terveys näyttäisivät piilevän ihmissuhteissa. Amerikkalainen psykiatri Robert Waldinger johtaa 75-vuotta kestänyttä arvostettua pitkittäistutkimusta, jonka päätavoitteena on ollut selvittää, mikä seikat vaikuttavat ihmisen onnellisuuteen ja terveyteen eniten.

https://www.ted.com/talks/robert_waldinger_what_makes_a_good_life_lessons_from_the_longest_study_on_happiness Tutkimuksen kiistämättömät tulokset osoittavat, että hyvät ihmissuhteet tekevät meidät onnellisemmiksi ja terveemmiksi. Ystävät, perhe ja yhteisöt olivat todella tärkeässä asemassa kun tarkasteltiin elinikää, terveyttä ja tyytyväisyyttä. Läheisten ihmissuhteiden huomattiin suojaavan aivoja, jopa muistia. Kyse ei ollut ihmissuhteiden määrästä vaan niiden laadusta. Laatu ei kuitenkaan merkinnyt täydellisyyttä, vaan tavallisia arkisia suhteita, joissa läheisen ihmisen tukeen voi luottaa.

Jokainen meistä tietää, kuinka tärkeää on saada jakaa asioita toisen kanssa. Juttelutuokiossa taakka puolittuu ja ilo tuplaantuu. Käytämme sanaa "vuorovaikutus". Ja todellakin! Se on vaikuttavaa! Siihen myös terapia pohjautuu: suhteeseen ja sisäisten asioiden ja prosessien yhteiseen tarkasteluun. Ihmisen tärkeä sisäisen hyvinvoinnin elementti onkin saada "ventiloida" sitä, mikä mielessä liikkuu. Puhumme sisäisistä paineista, joita haastavat elämäntilanteet synnyttävät. Nämä paineet kasvavat ja kiertävät kehää mielissämme ellemme saa niitä jaettua kenenkään kanssa. Hyvässä keskustelussa saamme uusia oivalluksia ja näkökulmia, jotka tuulettavat ja muuttavat ahdistavia ajatuksia. Toisen tarjoama empatia ja rakkaus synnyttävät toivoa selviytymisestä. Läheisen ihmisen tuki, välittäminen ja kuuntelu pienentävät haastavien asioiden synnyttämää stressiä.

Stressi on terveyteemme negatiivisesti vaikuttava asia. Hyvä nyrkkisääntö on, että se, mitä meillä on mielessämme, virtaa myös kehoomme. Stressitila kytkee päälle sympaattisen hermoston ja kuljettaa kehoomme stressihormoneja. Hyvä, välittävä ihmissuhde synnyttää rentoutumisreaktion, joka puolestaan vaikuttaa suoranaisesti stressin pienenemiseen. Myös hoivaava kosketus on mannaa hyvinvoinnillemme. Sillä on ihon kautta oma reittinsä aivoihimme ja sen tunnejärjestelmään. Oksitosiinia, hyvän olon hormonia, alkaa kosketuksessa virrata niin koskettajan kuin kosketettavankin elimistöön. Se rauhoittaa stressiä ja elimistön hälytysjärjestelmää, vaikuttaen näin suoranaisesti terveyteemme.

Kuva: Cornelia Närhi

Uskon, että jo pieni liike kohti juhlavuotemme teemaa, saa aikaan suurta muutosta yhteydessä ja sen voimauttavassa vaikutuksessa. Se, miten käyttäydymme kaupassa, junassa ja muissa julkisissa paikoissa on erittäin oleellista. Viettäessäni eilen muutaman tunnin asioilla 1,5 vuotiaan lapsenlapseni kanssa huomasin, jotain merkittävää. Vain harva suomalainen kinnitti huomiota pikkuruiseen vipeltävään kiharatukkaiseen tyttöön, mutta lähes jokainen ulkomaalaistaustainen ihminen hymyili ja jopa katsoi huolestuneesti, oliko pikkuisella aikuinen mukanaan. He olivat tottuneet erilaiseen kulttuuriin. Haastan meitä kaikkia tarttumaan juhlavuoden teemaan harjoittamalla välittävämpää yhteisöllisyyttä. Ruvetaan hymyilemään, tervehtimään ja avaamaan ovia tuntemattomillekin ihmisille. Ollaan lähimmäisiä. Mitäpä jos jopa vaihtaisimme muutaman ajatuksen ihmisten kanssa, vaikka emme tunne heitä? Kohtaamisissa voimme parantaa toistemme mielialaa ja hyvinvointia osoittamalla välittämistä ja kunnioitusta. Kiitetään ja pyydetään anteeksi. Huomataan lapset. Niinkin pienet asiat kuin positiiviset ilmaisut kehon kielellä, ilmeillä, eleillä ja katseilla muuttavat ilmapiiriä merkittävästi. Ja me kaikki hyödymme siitä.

lapset

JOTTA HUOMINEN

13.24

Torstain Yle 1 uutislähetys meni hetkeksi, kuin huomaamattaan, toiseen todellisuuteen. Jutta Urpilainen kertoi, ettei perhesyistä aio asettua ehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Puolueen puheenjohtaja Antti Rinne kiteytti asian tavalla, joka avasi vaalikeskustelua poliittisesti epätyypillisestä näkökulmasta: " Sdp löytää kyllä persidenttiehdokkaan, mutta pikku Johannes ei löydä uutta äitiä." Tämä oli koko iltauutisten tärkein kommentti. Se naulasi keskelle uutislähetystä jokaisen lapsen toiveen saada olla vanhemmalleen se pieni rakas ihminen, joka otetaan huomioon arkisia elämän päätöksiä ja valintoja tehtäessä. Tämä yksi pieni lause sisälsi myös pähkinänkuoressa sen, mikä on poliittisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeintä koko Suomea ajatellen - kasvava sukupolvi, lapset. Mikäli hoidamme tätä "resurssia" huonosti, meillä ei ole tulevaisuuden tekijöitä, vaikka poliittiset päätökset olisivat muuten optimaalisen hyviä. Koulut ja päiväkodit viestittävät lastemme kasvavista käytöshäiriöistä ja tunne-elämän ongelmista. Se mitä yhteiskuntamme pienimpiin yksikköihin eli koteihin kuuluu, määrittää myös lopulta sen, mitä koko yhteiskuntaan kuuluu.

Yksi tärkeimmistä kysymyksistä, minkä vanhempi voi esittää itselleen on: " Minkä aika elämässäni on nyt? " Monet asiat voivat odottaa, lapsi ei voi. Hänen kannaltaan tärkeät asiat tapahtuvat juuri nyt, ja niiden laadulla on ratkaiseva merkitys koko hänen elämälleen. Toinen oleellinen kysymys, jonka vanhemman kannattaa itseltään kysyä on se, onko arki, jota nyt perheenä elämme, rakennettu ensisijaisesti aikuisten vai lasten tarpeita ajatellen. Näitä kysymyksiä oletan Urpilaisen miettineen.

Lapsi tavitsee vanhemman rakkauden lähelleen. Pienen poskensa poskea vasten. Aikaa. Kättä, joka pyyhkii kyneleet hänen silmistään, lohduttavaa ja rohkaisevaa katsekontaktia. Syliä. Vaikka elämä juoksisi aikuisella kuinka pikakelauksella, lapsen tarpeet eivät muutu. Lasten pikakehitystä ei ole olemassa. Hän tarvitsee pysähtymistä, arjen tuttuja rutiineja, johdonmukaisuutta, rauhaa leikkiä ja puuhastella. Kiintymyssuhde vanhemman ja lapsen välillä yhdessä varhaisen vuorovaikutuksen kanssa muokkaa kaikkein eniten lapsen kehittyviä aivoja ja koko lapsen keskushermostoa. Oppimiskyky, mielenterveys ja tunne-elämän säätely ovat tulosta tästä hoivasta ja suhteesta. Vanhempien tehtävä on myös ohjata lasta vastuulliseen vapauteen ja toisten huomioimiseen.

Suomi 100 juhlavuoden teema on yhdessä. Erittäin hieno teema! Haastan meidät kaikki toteuttamaan tätä teemaa omassa arjessamme käytännön toimin. Priorisoidaan arjen valinnoissa yhteyttä lapsiin. Mietitään, muutama ihan konkreettinen asia, mitä elämästä pitäisi vähentää, ja mitä siihen pitäisi lisätä lapsen hyvinvointia ajatellen. Verkostoidutaan, tuetaan ja kannustetaan vanhempina toisiamme tässä tehtävässä. 100- vuotiaan Suomen tulevaisuus kasvaa kodeissamme.

Yhdestoista käsky: Kunnioita ja rakasta lastasi niin, että kauan eläisit heissä kuolemasi jälkeen, ja että he voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi kuin sinun on koskaan suotu tulla. (Jari Ehrnrooth)

Pages

Lepo mielessä

Tahdotko tulla terveeksi

Yhdessä

JOTTA HUOMINEN

About me

Tunnisteet

Uusimmat postaukset

Arkisto

Luetuimmat