Hengellisellä kentällä on omat kipukohtansa ja kasvuhaasteensa. Yksi niistä on suhtautuminen sisäisin kipuihin ja psyykkisiin ongelmiin. Kirjoitan tästä aiheesta tietoisena myös kaikesta siitä hyvästä ja mielenterveyttä tukevasta puolesta, jota seurakunnista löytyy. Aiheen ongelmat eivät ole koko kristikunnan ongelmia.

Erilaiset painotukset ja teologiset näkemykset ovat aina olleet olemassa, ja hyvä niin. Ne ainakin jossain määrin varjelevat liian yksioikoisilta uskon ja Raamatun tulkinnoilta, jotka usein loputa kertovat enemmän tulkitsijasta itsestään kuin Jumalasta. Nämä tulkinnat eivät tee oikeutta Jumalan rikkaalle persoonalle, jota Hänen luomakuntansa ja Sanansa heijastelevat. Jumala ei asetu suurennuslasimme alle meidän määriteltäväksemme. Jäykät tulkinnat kertovat myös jäykästä mielestä, joka ei tue ihmisen mielenterveyttä. Kristinuskon ydin on selvä ja yhteinen. Se löytyy tiivistettynä  uskontunnustuksesta. Sen tärkein tehtävä on johtaa meidät suhteeseen Jumalan kanssa.

Olisi tärkeää oivaltaa, ettemme voi määritellä ja loppuun asti selittää Jumalaa. Se tekee Jumalasta Jumalan ja ihmisestä ihmisen. Se antaa turvan. Ihmismielellä selitetty Jumala tekee Jumalasta pienen. Kaiken tietämisen tarve viestii ihmisen liian vahvasta hallinnan ja kontrollin tarpeesta. Usein se viestii peloista ja haavoista. Turvan löytäminen ei-tietämisessä pohjautuu suhteeseen, jossa ihminen pitää Jumalaa luotettavana. Ilman kaiken tietämistä ja selittämistä.

Ääri-ilmiöiden ja -tulkintojen takana on usein ihmisen oma sisäinen epätasapaino ja rikkinäisyys.

Mikäli ihmistä ei ohjata toipumaan terapian tai muun avun kautta, ongelmat vahvistuvat. Mielen haavojen paraneminen on prosessi, johon tarvitaan asioiden avointa käsittelyä, itsensä ja historiansa ymmärtämistä ja peilausta. Herätyskristillisyydessä on ollut ominaista ajatella ja odottaa - varsinkin menneinä vuosikymmeninä -  että hengellinen herääminen ja Jumalan löytäminen muuttavat hetkessä koko ihmisen. Tämä on johtanut ikäviin seurauksiin.

Yksi seuraus on se, että haavoitettu ihminen alkaa palvella seurakunnassa välittömästi liian haastavissa tehtävissä. Usein jopa johtopaikoilla. Mielen alueen ongelmat jäävät vaille huomiota tai ne hengellistetään, jolloin ne saavat epäterveitä muotoja. Osalla uskosta tulee ahdasmielistä ja ahdistavaa. Usko muuttuu suorittamiseksi. Toiset menevät vastakkaiseen suuntaan ja juoksevat kokemuksesta toiseen, jotta edes hetken kestäisivät itseään ja haasteitaan. Näiden ilmiöiden ympärille rakentuu kipeitä hengellisiä kulttuureita. Rikki mennyt pieni ihminen kiertää kehää. Joillakin mielen sisäinen kipu vie hiljaiseen, yksinäiseen kärsimykseen.

Tämän kehityksen seurauksena ihmisen mielen (myös arjen) todellisuus ja hengellinen todellisuus erkaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan, jolloin hän alkaa voida entistä huonommin. Samoin hänen koko perheensä. Kun mitään quick-fix apua ei tullutkaan ihminen alkaa hävetä ongelmiaan, pelkää ja piilottelee. Lisäksi hän kokee huonommuutta ja häpeää heikkoa uskoaan.  Jossain vaiheessa ristiriita ja kipu käyvät liian suuriksi. Pahimmillaan tämä johtaa elämän syöksykierteeseen, jopa epätoivoisiin tekoihin. Kun näin käy, asiaa käsitellään helposti vain ”väärin – oikein” akselilla. Ympärillä soivat joko totuuden torvet tai ympäripyöreän rakkauden sävelet. Kummastakaan ei ole apua. Suurinta rakkautta olisi ohjata ihminen käsittelemään ja kohtaamaan omat kipunsa ja rikkinäisyytensä. Kysyä häneltä Jeesuksen tavoin: ”Tahdotko tulla terveeksi.”

Jeesus ei ole laastari. Hän ei myöskään pelkää katsoa uskonnollisten laastareiden alle ihmisen kipuihin ja haavoihin. Hän tuli särjettyjä sydämiä varten. Toipuminen lähtee senhetkisen todellisten sisäisten haasteiden ja kipujen myöntämisestä.  Totuus tekee lopultakin vapaaksi.  Armo mahdollistaa sen kohtaamisen. Osa kivuista voi jäädä matkaseuraksi, mutta niiden kanssa oppii elämään. Toipuminen vie hiljalleen kohti ehyempää elämää, mielen ja hengellisen elämän parempaan tasapainoon.